– Kyllä sitä tulee aina lähdettyä, kun kunto sen sallii. Enää ei ole kaikkia pelejä pystynyt käymään, mutta mahdollisimman monessa kuitenkin, Nopsanen kertoo.
Nopsasen oma jalkapalloura alkoi Kirkkokadun kentältä Paavolasta 1936. Tuolloin jalkapallo oli vasta saamassa jalansijaa lahtelaisessa urheilukartassa, sillä pesäpallo pysyi kaupungin harrastetuimpana lajina vielä pitkään. Työläiskaupunginosalle tyypillisenä myös Nopsanen harrasti monia lajeja.
– Nyrkkeilyä ja jalkapalloa. Myöhemmin myös jääpalloa ja jääkiekkoa. Lisäksi juoksentelimme Paavolan ja Mattilanmäen kapeita kujia, milloin poliisia, milloin Kivistönmäen poikia karkuun, Nopsanen kertoo 1930-luvun Lahdesta.
Toinen maailmansota kuitenkin pysäytti Lahdessa hyvin alkaneen kehityksen. Toisaalta Lahden väkiluku lähes tuplaantui ja urheiluelämä vilkastui Karjalan evakkojen ansiosta. Nopsanen itse joutui sotatoimiin Kannaksella. Armeija-aikana hänet palkittiin armeijakuntien välisen jalkapallo-ottelun parhaana pelaajana ylipäällikkö Mannerheimin kuvalla
– Sodan jälkeen kaikki jouduttiin aloittamaan alusta. Vanhat pelaajat, jotka olivat vielä hengissä lopettivat lähes kaikki ja kuusi vuotta pysähdyksissä ollut toiminta piti käynnistää tyhjästä. Ei karjalaisten kanssa varsinaisesti mitään suurempia ongelmia ollut, mitä nyt nuoremmat pitivät huolta ”omista tytöistään”. Yhdessä urheiltiin ja kilpailtiin toisiamme vastaan. Savolaiset sen sijaan pilasivat kaupungin kerta laakista, Nopsanen nauraa.
Nopsanen oli myös perustamassa sekä Suomen Palloliiton Lahden Piiriä että Lahden Erotuomarikerhoa. Hän oli myös osana Upon Pallon ja Reippaan fuusiota 1960-luvun lopussa. Silloin Nopsanen joutui kovaan paikkaan, Mestaruussarjaan päävalmentajaksi joukkueeseen, josta pelaajat olivat siirtyneet Reippaaseen.
– Fuusio oli varsin lyhytaikainen. Välit kenties hieman tulehtuivat. Lahti-69:n johto antoi yhden tavoitteen, pidä nuori joukkue Mestaruussarjassa. Kuolemankamppailussa KTP:tä vastaan laitoin yhden miehen pimentämään Tolsan. Aina, kun hän sai pallon, piti se saada pois vaikka rikkomalla. Tolsa hermostui jo ensimmäisellä jaksolla ja lopulta voitimme pelin ja säilyimme sarjassa. Toinen kausi olikin jo helpompi, Nopsanen muistelee.
Pikkuhiljaa valmentaminen sai jäädä ja Nopsanen siirtyi enemmän ja enemmän pelkästään katsomon puolelle. Vuoden 1996 fuusio oli Nopsasen mielestä ainoa oikea ratkaisu, vaikka päätökset olivatkin kipeitä.
– 90-luvun alussa minua kysyttiin viimeisen kerran valmentamaan. En kieltäytynyt suoralta kädeltä, vaan nukuin yön yli, jonka jälkeen sanoin ei. Reippaan kanssa nokittelu oli oman aikansa juttu. Itse laitoin kerran koko joukkueen virtsaamaan Reippaan maalille, sillä tiesin, että Reipas tulee harjoittelemaan Kisapuistoon meidän jälkeemme. Jäyniä tehtiin puolin ja toisin, mutta vastakkainasettelu ei kehittänyt kumpaakaan vaan näännytti molemmat seurat. Nyt FC Lahti on ollut lippulaivana 20 vuotta ja toimintaan on tullut paljon enemmän järkeä, Nopsanen miettii.
Entisen pääsarjavalmentajan mukaan pelin lisäksi myös pelaajat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Toisaalta jotkut asiat ovat pysyneet sukupolvelta toiselle samoina.
– Silloin ennen pelaajat eivät olleet kovinkaan teknisiä. Pelasin itse hyökkääjänä tai välihyökkääjänä, koska olin nopea. Harva uskalsi niihin aikoihin edes puskea. Kariniemen remmi oli ensimmäinen, joka toi lahtelaiseen jalkapalloon enemmän taitoa, sillä he olivat pelailleet pienessä tilassa. Ennen kotimaisessa jalkapallossa oli enemmän tähtiä. Valmentaja-aikoina Mestaruussarjassa pelasivat muun muassa Matti Paatelainen, Timo Kautonen, Heikki Suhonen ja Kaitsu Pahlman, jotka olivat tähtiä. Nykyään pelaajat ovat taitavempia ja etenkin Jasse Tuomisen peliä on ollut ilo katsoa. Myös ennen odotetuimmat vastustajat tulivat Helsingistä ja Kotkasta. Olen ymmärtänyt, että niin myös nykyään, Nopsanen nauraa lopuksi.
Haastattelu: Tommi Leirilaakso
Haastattelu julkaistu aiemmin FC Lahti – HJK -ottelun käsiohjelmassa 20.5.2016
Sekä Jalkapallon satuaikaa – blogissa: http://jalkapallon-satuaikaa.blogspot.fi/
