On aika Miko Heikkisen kirjoittaman juttusarjan “Oi Lahti on!” kolmannen jakson. Seuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Heikkinen tuo esiin FC Lahden Hall of Famen jäseniä. Kuuntele jutut joko podcastina tai lue tekstimuotoisena!
Miten jalkapalloseuraan rakastutaan? En osaa sitä purkaa atomeiksi, mutta sen tiedän, ettei järjellä ole sen kanssa mitään tekemistä. Mikäli rakastuminen jalkapalloseuraan tapahtuisi järkiperusteisesti, niin sitähän alkaisi kannattamaan jotain kestomenestyjää ja/tai sitä kenellä on kirstussa eniten tuohta. Olisihan se pelkästään järkevää, sillä taloudellisesti hyvin pärjäävä seura pystyy lähtökohtaisesti takaamaan kannattajalleen paremman elämänlaadun, ja kukapa sitä nyt tieten tahtoen haluaa häviäjän puolella olla. Usein taloudellinen hyvinvointi korreloituu nimittäin hyvinä esityksinä kentän puolella – poikkeuksena sääntöön HJK.
Pelkkä seuran läheinen maantieteellinen sijaintikaan ei aina selitä asiaa, vaikka raumalaisen onkin lähtökohtaisesti luonteva kannattaa Pallo-Iiroja, rovaniemeläisen RoPSia ja lahtelaisen FC Lahtea. Ei sitä elämänkumppaniakaan kuitenkaan valita sillä perusteella, että ”se nyt sattui asumaan samalla kadulla ja vanhemmat tykkäävät siitä, kun se tuo aina pullapitkon tullessaan ja tulee kaiken lisäksi hyvästä suvusta”. Moni suomalainen kokee omaksi seurakseen jonkin rapakon takana olevan brittiseuran, jonka kotistadionille oleva fyysinen etäisyys mitataan tuhansissa kilometreissä. Kaukosuhteita on jalkapallossa ja ihmissuhteissa, se suotakoon heille, vaikken itse niistä perustakaan.
No joo, tästähän voisi veistellä loputtomiin. Mitä tahdon sanoa, on se, että jokainen rakkaustarina on erilainen ja kumpuaa eri syistä. Omani menee lyhykäisyydessään seuraavasti. Pappani yritti houkutella minua ja pikkuveljeäni mukaansa FC Lahden peleihin keväällä 2004. Pikkuveli lähti peleihin mukaan kuin pässi narussa, mutten itse innostunut ajatuksesta ehkä arkuuttani tai sitten jostain muusta hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen.
Loppukesästä rohkaistuin ja kävin katsomassa kolme kotiottelua. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, eikä siitä ole ollut paluuta sen koommin. Nuo pelit päättyivät lahtelaisten voittoon ihanteellisen kesäillan syleillessä Lahden Stadionia ja sen penkeille ahterinsa sulloneita ihmisiä. Vastustajat, jotka saivat taipua lahtelaisten edessä, olivat muistaakseni FC Jazz, Tampere United ja FC Hämeenlinna. Jälkikäteen olen ajatellut, että olisiko oma taipaleeni FC Lahden kannattajana loppunut alkutekijöihinsä, jos tulokset olisivat olleet toisenlaisia ja taivaalta olisi vihmonut vettä. Siinä olisi säästynyt paljolta mielipahalta, kun ei olisi mennyt rakastumaan tähän jalkapalloseuraan. Paljon se ottaa, paljon se antaa.
Yhdeksänvuotiaana sitä kiinnitti erilaisiin asioihin huomiota, mitä aikuisena. Muistan, kuinka seurasimme pelaajien alkulämmittelyä, ja jo pelkästään se oli itselleni suorastaan tajunnanräjäyttävä kokemus. Hämmästelin suu auki, miten vaivattoman näköisesti pelaajat saivat pallon kohotettua korkeuksiin ja tähdättyä sen lähes millintarkasti kohteeseensa. Itse sain silloin häthätää koulun välituntipeleissä pallon ilmaan ja silloinkin sellaisella kuluneella lötöllä pallolla. Vaikuttumiseni määrää lisäsi se, kuinka pehmeästi vastaanottaja otti pelivälineen alas lähes millä ruumiinosalla tahansa. Itse en edes olisi uskaltanut yrittää kuolettaa palloa, joka tulee niin korkealta ja kovaa. Tajusin siinä hetkessä, että jumalauta nämä pelaajat ovat kovia jätkiä, ja tuollaiseksi haluaisin itsekin.
2000-luvun alkupuolella nähtiin usein puolustuspäässä annettavan pitkiä kaaripalloja laitapuolustajalta toisen puolen laitapuolustajalle. Niitä ei tänä päivänä näe oikeastaan koskaan, mutta tuolloin se oli ihan pelitavallinen valinta ja niitä näki monesti pelaajien myös harjoittelevan. Oli ne kauniin näköisiä suorituksia onnistuessaan, mutta lajin evoluutio on ne kitkenyt miltei sukupuuttoon. Yksi pelaaja, joka jäi minulle erityisesti näistä pitkistä ja tarkoista kaaripalloista mieleen, on tämän tarinan sankari eli FC Lahden Hall of Famen arvovaltainen jäsen numero kolme, Kalle ”Mopsi” Eerola. Kiitos siis jo tässä kohtaa Eerolalle näistä kaaripalloista – se oli yksi syy, miksi tähän seuraan rakastuin.
Patomäestä kajahtaa
On aurinkoinen kesäpäivä ja Lahden keskustassa on liikkeellä tavallista enemmän kansaa johtuen kauppatorilla järjestettävästä Headland KIDZ -tapahtumasta. Vilkkaalla Aleksanterinkadulla tapaan sovittuna kellon lyömänä Eerolan, joka ehti peliurallaan edustaa FC Lahtea yhteensä 131 liigaottelussa, ja oli mukana monta kertaa pelaajan roolissa seurahistoriaa kirjoitettaessa. Miehen peliuran päättymisestä on kulunut jo viitisentoista vuotta ja se tuntuu käsittämättömältä. Ei siitä voi olla niin pitkä aika, eihän?
Istuudumme erään kahvilan terassille ja lyön nauhurin päälle. On kiva kuulla, että lapsuuteni sankareihin lukeutuvalla Eerolalla on mennyt elämässään hyvin peliuran päättymisen jälkeen. Työ ja perhe-elämä rullaavat ja mies vaikuttaa oikein tyytyväiseltä vallitsevaan elämäntilanteeseensa. Peliuransa jälkeen Eerola on luonut uraa majoitusalalla. Töidensä vuoksi hän on ehtinyt asua Tampereella, Helsingissä ja hetken aikaa myös Norjassa, mutta reilu pari vuotta sitten hän asettui perheensä kanssa takaisin kotikaupunkiinsa.
Ammattilaisuran viimeiseksi jääneen kauden 2011 paikkeilla alettiin Eerolan elämänkirjassa kirjoittamaan uutta lukua.
– Sinä vuonna jälkeenpäin ajateltuna tapahtui aika paljonkin merkittäviä asioita, ja sen jälkeen myös. Tapasin silloin silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni ja siinä ruvettiin yhteiseloa harjoittelemaan. 2019 syntyi ensimmäinen lapsi ja pari sen jälkeen.
Jalkapallon parissa Eerola ei ole työskennellyt uransa jälkeen päivääkään ja ylipäätään lajia hän kertoo seuranneensa turistin roolissa. Juuri edellispäivänä hän oli ollut katsomassa FC Lahti–TPS -30-vuotisjuhlaottelua, joka päättyi kiikarilukemiin. Patomäessä lapsuutensa asunut Eerola näkee, että FC Lahti on seurana tällä hetkellä monella tapaa uuden äärellä. Puheenjohtaja ja toimitusjohtaja ovat vastikään vaihtuneet ja kaupungin junioriseurat on saatu vihdoin saman sateenvarjon alle.
– Kolmekymmentä vuotta on perustamisesta ja siihen on mahtunut monenlaista. Menestystäkin on vähän tullut ja sitten on tullut pettymyksiäkin. Junioriorganisaatiot ovat yhdistyneet, ei ole enää sitä Kuusysi vastaan Reipas -asetelmaa. Siinä on varmaan ollut heikkouksia ja toisaalta vahvuuksiakin. Jonkinlainen uudistustyö on käynnistynyt tai käynnistymässä.
Siitä huolimatta, että suhde jalkapalloon on luonnollisesti etäisempi kuin pelivuosina, varoittaa Eerola silti tiukkoja näkemyksiä piisaavan.
– 30 vuotta on hieno ja pitkä historia. Sitten jos mennään vielä taaksepäin, niin perinteitä löytyy Lahdesta vuosikymmeniä taaksepäin. Jos me katsotaan tätä tilannetta mitä se tällä hetkellä on, niin kyllä me aika kaukana mun mielestä ollaan siitä tasosta, mitä se mun mielestä pitäisi Lahdessa olla.
Yksi asia, mikä Eerolaa mietityttää on sama asia, joka on kirvoittanut aika ajoin kritiikkiä muualtakin. Tällä kaudella Lahden kokoonpanossa on ollut totuttua vähemmän kotimaisia ja lahtelaisia pelaajia, kun taas ulkomaalaisten määrä on ollut korkeampi.
– Jotain tilastoja olen kattonut ja seurannut pelejä, niin jotenkin sitä toivoisi, että kotimaisuusaste pelaajistossa olisi pikkuisen korkeampi. Taisi olla eilen kenttäpelaajista avauskokoonpanossa kolme suomalaistaustaista kaveria ja valmennus on pääosin ulkomailta. Ehkä se herättää vähän kysymyksiä.
– Taisi olla eilen yksi lahtelaiskasvatti avauskokoonpanossa, eikä taida kovin montaa olla koko kokoonpanolistauksessa. Se on tietysti yksi asia mikä on muuttunut paljon siitä kun itse oli mukana.
Oliko ennen kaikki paremmin? Annettiinko esimerkiksi Eerolan oman pelaajauran aikana nuorille pelaajille rohkeammin näytönpaikkoja vai löytyykö selitys siitä, että ennen liigarinkiin oli tyrkyllä lahjakkaampia pelaajanalkuja?
– Ei koskaan ole kiintiöpaikkoja nuorille. Jokaisen pitää paikkansa pelitaidoilla lunastaa. Jos on kaveri parempi niin sitten se on parempi ja ykkösmiehistöllähän sitä aina lähdetään peleihin.
Käymme asian ääreltä polveilevaa keskustelua ja löydämme konsensuksen. Ennen junioripelaajien määrät olivat Lahdessa isompia, joista kultajyvät huuhdottiin. Nykyisin lasten ja nuorten vapaa-ajasta käydään kovempaa taistelua kiitos älylaitteiden, eivätkä lahtelaisjuniorit saa samaa olosuhde-etua verrattuna muiden paikkakuntien junioripelaajiin kuin esimerkiksi Suurhallin myötä 80–90-luvulla. Nämä ovat tekijöitä, jotka osaltaan tilannetta selittävät – eivät täysin, mutta kuitenkin. Viime vuosina junioritoiminnassa tehtyjen korjausliikkeiden hedelmistä päästään nauttimaan isommin vasta vuosikausien päästä. Tunnelin päässä on kuitenkin valoa, eikä se ole juna.
Vasempana laitapuolustajana pääosin pelanneen Eerolan omaan kehittymiseen pelaajana vaikutti paljon Salpausselän urheilulukion aamutreenit. Nelivuotisen sopimuksen FC Lahden kanssa Eerola allekirjoitti jo 16-vuotiaana.
– Varsinainen kehittyminen rupesi tapahtumaan lukion kynnyksellä, kun harjoitusmäärät rupesivat tuplaantumaan. Lukiossa meillä oli Pasasen Peetua, Väykkää (Mika Väyrynen), Ahosen Henkkaa, Lagerblomin Lassea ja Pekkaa sekä omasta ikäluokasta pelikavereita mitä oli.
– Todella kehittävä ympäristö, kun sulla on 3–4 vuotta vanhempia pelaajia ja oot siinä 15-vuotiaana aika vastaanottavassa iässä. Ihan sai kamppailla, että pysyi mukana ekana ja tokana vuonna, taso oli kova. Sen näen yhtenä isona vaikuttajana myös omaan kehitykseen siinä kriittisessä iässä.
Eerola on itse syntynyt vuonna 1983 ja kuuluu lahtelaiseen kultaiseen sukupolveen. Hänen lisäksi -83 ja -84 syntyneisiin lahtelaislähtöisiin pelaajiin kuuluvat muun muassa Kari Arkivuo, Tommi Vartiainen, Konsta Hietanen ja Mikko Hauhia. Vuonna 2003 jalkapallon A-junioreiden Suomen mestareiksi kruunattiin FC Kuusysi, kun taas hopeasija meni FC Reippaalle.
Eerola on siitä kummallinen tapaus, että junioriuransa hän pelasi Reippaassa, mutta mestaruusvuoden 2003 Kuusysissä. Tälle löytyy kuitenkin looginen selitys. Tuohon aikaan Lahdella ja Kuusysillä oli farmisopimus eli pelaajat saivat liikkua seurojen välillä vapaasti. Lahden ja Reippaan välillä sopimusta ei kuitenkaan ollut, joten Lahden sopimuspelaajana Eerolan ei ollut mahdollista hakea pelituntumaa Reippaan puolelta. Pelejä Kuusysin paidassa kertyi jonkun verran painottuen syksyn ratkaisupeleihin.
– Suomen mestaruus oli hieno saavutus. Koen ehkä enemmänkin lahtelaisen jalkapallon tietynlaisena hauiksen näyttönä sinä vuonna.
Eerolalle itselleen ei tehnyt pahaa vetää päälleen ”Kyykän” sinivalkoista pelipaitaa, vaikka viirupaita mieluisampi olikin.
– Jos olisi ollut mahdollista Reippaassa pelata, niin olisin varmaan ollut Reippaassa. Isälle se oli varmaan isompi asia.
Filosofiset erot seurojen välillä olivat selkeitä, mitä tuli pelaajien kasvatustyöhön. Kuusysissä jo varhaisessa vaiheessa pelaajat jaettiin tasoryhmiin, mutta Reippaan puolella tätä ei tehty.
– Pienellä kentällä ne olivat harvinaisia tilaisuuksia, kun joskus saatettiin pärjätä Kuusysin ykkösjoukkueelle, mutta kun tultiin isolle kentälle ja tuli se kymmenen pelaajaa mukaan, päästiin kamppailemaan realistisesti pelin voitosta. En tiedä kumpi on parempi tai huonompi toimintamalli.
FC Lahden aktiivikannattaja Jussi Salminen pelasi Eerolan kanssa samassa Reippaan ikäkausijoukkueessa ja näki ystävänsä kasvun ammattijalkapalloilijaksi läheltä. Pelaajauransa aikana Eerola oli tunnettu erityisesti painavasta vasemman jalan potkutekniikasta.
– Itsehän olin semmoinen perusharrastelija enemmän, mutta Kallehan oli jo silloin semmoinen, että tossa on kova poika ja kaikki tunsivat Kallen vasurin. Kalle oli semmoinen hyvä supliikkimies jo silloin niin kuin nykypäivänäkin.
–Huikee vasen jalka ja pelisilmä. Suomessa harva osaa potkaista palloa, mutta Kalle osasi.
Salmisen puheesta kuulee, että arvostus ystävää ja seuran Hall of Fame numero kolmosta kohtaan on korkealla.
– Kalle on aina ollut joukkuepelaaja ja pitänyt oman joukkueen puolia. Se oli aina lahtelaisen jalkapallon edellä. Osasi haastaa, vaatia ja myös kapteenina nosti FC Lahden takaisin Veikkausliigaan.
– Kalle on aina ollut sellainen, että kun tehdään, niin tehdään tosissaan. Vapaa-ajalla voidaan olla ihan muuta kuin jalkapalloilijaa ja nauttia elämästä ja kaveriseurasta. Mutta kun ollaan pelaamassa jalkapalloa, niin ollaan tosissaan.
Eerola teki liigadebyyttinsä Lahden paidassa vuoden 2002 juhannuksen alla. Liigadebyytti oli ikimuistoinen, mutta niin olivat sitä seuranneet päivätkin. Päävalmentaja Harri Kampman, myöskin arvoisa FC Lahden Hall of Famen jäsen, oli valmentajana niin sanottuja vanhan koulukunnan miehiä ja tavat sen mukaisia.
– Satuin onnistumaan maalinteossakin tuossa Kisapuistossa, olikohan Hämeenlinnaa vastaan. Taidettiin pelata 2–2 ja se oli just ennen juhannusta. Harri ei ollut tyytyväinen pelin lopputulokseen, niin meillä taisi juhannusvapaat palaa. Seuraavana päivänä treenattiin. Se oli sitä aikaa.
Sopeutumista Veikkausliigaan helpotti se, että joukkueesta löytyi kokeneita pelaajia, joihin oli nuoren pelaajan hyvä tukeutua.
– Äärettömän kokeneita pelaajia ympärillä. Oli Koskisen veljekset (Jarkko ja Jukka), Kautosen Tommia, Heininkankaan “Jallua” (Jarno), Salon Mikkoa ja Haapalan Tuomasta. Edellä mainituilla on useita kymmeniä pelejä maajoukkueesta. Siihen on aika helppo mennä nuorempana pelaajana sillä tavalla, ettei se odotusarvo tuloksenteon näkökulmasta ole niin tapissa, että siinä on aikaa tavallaan päästä sisään.
Pois äidin soppapatojen ääreltä
Eerolan aika Lahdessa tuli hetkellisesti päätökseen kauden 2004 jälkeen, kun hallitseva Suomen mestari Haka houkutteli hänet Valkeakoskelle kaudeksi 2005. Keskustelut sopimuksesta olivat alkaneet jo kauden 2004 aikana. Tämä johti siihen, että painostuskeinona jatkosopimuksen allekirjoittamiseksi Lahden kanssa Kampman istutti loppukauden aikana Eerolaa vaihtopenkillä eli niin sanotusti koirankopissa. Uusi maistiainen vanhan liiton toimintatavoista.
– Penkki rupesi olemaan tuttu ja sopimukselle painostusta. Ei mun tapauksessa ainakaan edesauttanut sitä jatkokeskustelua täällä.
– Haka oli aika hyvissä ajoin ollut keskusteluissa mukana. Se oli itselle hyvin tarpeellista lähteä sinne ja armeijan jälkeen olla omillaan tutusta ympäristöstä pois.
Mieleen jäi kohtaaminen Lahden pelaaja-asioista vastanneen Jussi Lumion kanssa juuri ennen sopimuksen allekirjoittamista Hakaan.
– Olin menossa tekemään sopimusta Valkeakoskelle ja kävin papereita hakemassa Lahen toimistolta. Lumio kysyi, että ”koskas sä oot menossa allekirjoittamaan sopimusta”. Mä sanoin, että nyt tästä lähen allekirjoittamaan. Jussi vaan jotenkin tokaisi, että ”aa okei”.
Myöhemmin samana iltana oli ratkennut Lahden hyökkääjä Njazi Kuqin siirtyminen englantilaiseen jalkapalloseura Birmingham Cityyn muhkean siirtokorvauksen kera. Eerola tuumailee jälkikäteen, että olisikohan hänen jatkosopimustarjoukseensa lyöty vähän enemmän paalua kiinni, jos Kuqin siirto olisi mennyt maaliin aiemmin. Niin tai näin, pelipaidan väri vaihtui mustasta valkoiseksi.
Aika Hakassa kouli häntä eteenpäin pelaajana ja ihmisenä. Eerola asui muutaman sadan metrin päässä Hakan kotistadionista, ja päivät menivät jalkapallon ehdoilla. Haka oli täynnä voittamaan tottuneita pelaajia ja isoja persoonia, kuten Juha Pasoja, Lasse Karjalainen, Juuso Kangaskorpi, Mikko Innanen, Valeri Popovitch, Mikko Manninen ja Toni Lehtinen.
– Laadukkaat yksilöt laadukkaasti yhdessä pelaten ratkaisee sen pelin. Valkeakoskella huomasin sen. Se ero oli iso harjoitusten tempossa ja laadukkaiden pelaajien määrä oli isompi.
– Harjoitukset saattoivat joskus olla pelejä rankempia. Siellä todella taisteltiin peliajasta ja voittamisesta siinä harjoitustilanteessa.
Ensimmäisenä Haka-kautenaan Eerolalta katkesi nilkan sivuside juuri Lahtea vastaan pelatussa pelissä, joten kaudesta 2005 tuli hänen osaltaan tynkä. Liigapelejä kertyi ainoastaan seitsemän, mutta se toi kuitenkin ansioluetteloon Suomen Cupin voiton. Seuraavalla kaudella pelejä kertyi jo 24 ja kausi päättyi pronssijuhliin. Molempina kausina Eerola pääsi pelaamaan myös europelejä. Kaudella 2005 tie nousi pystyyn Mestareiden liigan toisella karsintakierroksella norjalaista Vålerengaa vastaan ja vuotta myöhemmin noutaja tuli ensimmäisellä UEFA Cupin -karsintakierroksella virolaisen FCI Levadian käsittelyssä.
Valkeakoskella pelaajien lisäksi myös kotiyleisö oli tottunut voittamaan, ja sen sai kuulla.
– Jos johdettiin peliä 1–0 tai 2–0 kotikentällä, niin siellä kuului sitä vihellystä, että pitäisi saada enemmän ja pelata paremmin.
Hakassa Eerola pääsi pelaamaan yhtenä kaikkien aikojen parhaana Veikkausliiga-pelaajana pidetyn Popovitchin kanssa. Hänen poikansa Anton pelaa tänä päivänä Ilveksen keskikentällä ja hänestäkin on kasvanut erinomainen liigapelaaja. Hakan pelitapa oli rakennettu ”Tsaariksi” kutsutun Popovitchin ympärille ja hän muodosti tuhoisan hyökkäyksen yhdessä pitkäaikaisten pelikavereidensa kanssa.
– ”Vallun” taitotaso ja pelikäsitys oli tosi korkealla tasolla. Se oli niin merkittävä osa sitä Hakan pelaamista ja sitä Vallun erityislaatuisuutta pystyttiin hyödyntämään.
Popovitchin suoranainen nerous aiheutti vastustajien parissa saman ilmiön kuin Jari Litmasen kohdalla. Kukaan ei halunnut teloa poikkeuksellisen taitavaa ja kunnioitettua peluria sairastuvalle.
– Vastustajat kunnioittivat ja suhtautuivat eri tavalla. Jos siinä olisi Kalle Eerola ollut keskikentällä ottamassa palloa haltuun, ehkä siihen olisi tultu lujempaa tai jotain muuta.
Toisaalta kyse oli myös siitä, ettei kukaan halunnut ylipelaamisellaan höntyillä itseään tilanteesta ulos, sillä nämä hetket Popovitch ja Litmanen osasivat hyödyntää armotta.
– Litmasen kanssa muutamia kertoja Lahdessa pelanneena jotain saamaa heissä tietyllä tavalla on. Ei kentän nopeimpia hahmoja olleet koskaan, mutta sijoittuminen, pelikäsitys ja adaptoituminen kulloiseenkin tilanteeseen oli heillä aivan poikkeuksellista.
– Heidän erityislaatuisuutensa tuli myös siitä, että he tiedostivat suurennuslasin alla olemisensa ja omalla toiminnallaan ja liikkeellään pystyivät luomaan tilaa ja toimintaa hyökkäyspäässä.
Kotikonnuille historiaa luomaan
Kahden Valkeakoskella vietetyn kauden jälkeen Hakan päävalmentaja Olli Huttunen kertoi Eerolalle, ettei jatkosopimusta olisi luvassa. Lahden päävalmentajana toista kauttaan aloitellut ex-maajoukkuevalmentaja Antti Muurinen oli puolestaan laitapuolustajan palveluksia vailla, ja soitti oman kylän pojalle onnistuneen kosiskelupuhelun.
Paluukausi 2007 ei jäänyt historian kirjoihin onnistuneena ainakaan seuran puolelta. Muutama kierros ennen kauden päättymistä ”Mursu” sai lähtöpassit seurasta heikon menestyksen ja kiivaana velloneiden huhujen vuoksi, jotka veivät miestä seuraavaksi kaudeksi HJK:n peräsimeen. Huhuilla oli myös katetta, sillä myöhemmin ne osoittautuivat tosiperäisiksi.
Loppukauden ajaksi vetovastuun otti kakkosvalmentaja Luciano. Eerolalle jäi mieleen, kun olosuhdevaikeuksien vuoksi joukkue joutui lajitreenin sijasta vetämään yhden treenin uimahallissa.
– Se loppuvuosi oli aika semmoinen kaoottinen tietyllä tavalla. ”Luci” piiskaa meitä uima-altaassa, kun pidetään reunasta kiinni ja polskitaan.
– Kyllä siinä oli vähän naurussa pitelemistä.
Kausi 2008 sitä vastoin kirjoitettiin seuran historian kirjoihin isolla präntillä. Kausi toi seuralle jännittävien vaiheiden jälkeen seurahistorian ensimmäisen pronssimitalin, mikä oli vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Muurista pragmaattisemman päävalmentaja Ilkka Mäkelän johdolla Lahti pelasi hyvin organisoitua ja periksiantamatonta futista, joka toi tasaisesti tulosta. Elokuussa Litmanen teki Lahteen toisen tulemisensa ja oli siivittämässä joukkuetta loppukiriin, joka huipentui kauden viimeiseen peliin. Neljäntenä ollut Lahti kohtasi vieraskentällä pari pistettä edellä olleen HJK:n. Drilon Shalan iskemällä voittomaalilla Lahti otti 1–0-voiton, pullautti Klubin ulos mitalikolmikosta ja pääsi itse juhlimaan pronssia.
Lahdelle avautui pronssisijan myötä tie seurahistorian ensimmäisiin eurokarsintoihin, jotka pelattiin kesällä 2009. Ensimmäisellä kierroksella vastaan asettui albanialainen Dinamo Tirana. Kotona pelatun ensimmäisen osaottelun Lahti voitti 4–1. Albaniassa pelin aikana oli noin 35 lämpöastetta, joka oli suomalaisille paljon enemmän, mihin oli totuttu. Paahteessa pelatun toisen osaottelun Lahti hävisi 2–0, mutta eteni jatkoon yhteismaalein 4–3.
– Haaran Heikin kanssa ollaan juteltu, että se oli varmaan seurallekin taloudellisesti merkittävä asia, että mentiin jatkoon.
Pelin jälkeen kaksikko kävi ottelun tapahtumia kovaan ääneen läpi, mutta eivät tajunneet, kuka puinnin kuulisi.
– Meillä oli hotelli kentän vieressä ja oltiin Heikin kanssa kämppiksiä. Innostuttiin siinä jotain pärräämään peliä läpi ja lähdettiin syömään. Meillä oli huone, missä oli väliovi, minkä pystyy yhdistämään naapurihuoneeseen. Samaan aikaan naapurihuoneen ovi aukee, niin Veirron Kalle tai Kuuluvaisen Jari, Etelä-Suomen Sanomien toimittaja tulee sieltä. Naurettiin siinä, että sä sait tästä vähän materiaalia.
Toisella kierroksella Lahti kohtasi slovenialaisen ND Gorican. Otteluparin ensimmäinen kierros pelattiin Lahdessa. Litmanen oli vienyt Lahden 1–0-johtoon aiemmin ja 79’ peliminuutilla Eerolan maineikas vasen jalka puhui vieraiden kannalta tylyä kieltä. Eerolan keskitys tavoitti maalitykki Rafaelin päänupin ja brassi tuplasi johdon. Osuma osoittautui jälkikäteen elintärkeäksi. Toisen osaottelun Gorica voitti 1–0, joten Lahti eteni kolmannelle kierrokselle yhteismaalein 2–1.
Kolmannella kierroksella vastaan asettui jo astetta isompi seura, belgialainen Club Brugge. Ensimmäinen Belgiassa käyty osaottelu päättyi kotijoukkueen 3–2-voittoon. Eerola luuti ottelussa täydet 90 minuuttia, kuten oli tehnyt kaikissa kesän aiemmissakin europeleissä.
– Minusta me vähän hölmöiltiin se peli vieraissa. Se on jäänyt mieleen, että käytiin ”Ilin” kanssa aika tiukka keskustelu palauttavissa treeneissä Pajulahdessa. Muistan elävästi sen, kun halusin Ilkalta vähän vastauksia, että kun oli vähän ehkä hassu tapa, millä lähdettiin pelaamaan. Muistelenko oikein, ettei meillä ollut laitureita ollenkaan.
Pelin jälkeen Mäkelä oli antanut lehdistölle kommentin, missä hän rivien välistä antoi kritiikkiä vasempana laitapuolustajana pelanneelle Eerolalle.
– Meillä ei Ilkan kanssa juttu oikein koskaan luistanut. Mä en selvästi ollut hänen suosiossa tai nauttinut hänen luottamusta jostain syystä. Tuntui itsestä, että olin monesti tikunnokassa asioista.
– Muistaakseni paikallislehdessä Ili sanoi, että ”joo muuten hyvä, mutta vasemmalta laidalta tuli kaikki kolme maalia.” Sanoin, että avaa mulle ne tilanteet ja miten olisin voinut toimia niissä paremmin.
Club Brugge -vieraspeli jäi tappiosta huolimatta mieleen kokemuksena, jota kelpaa vanhana miehenä kiikkustuolissa muistella. Paikan päälle oli matkustanut iso määrä lahtelaisia, mutta ainakin lukumääräisesti se hävisi yli 20 000 päiselle kotiyleisölle.
– Muistan kun tultiin kopista ulos, niin taisin Heikille ja ”Jamolle” (Janne Moilanen) sanoa, että nyt on yleisöä tupa täynnä, että tarvii vissiin vähän enemmän ääntä käyttää.
Ääriään myöden täydellä Lahden Stadionilla pelattu kotipeli Club Bruggea vastaan jäi Eerolalta pelaamatta korttitilin täyttymisen vuoksi. Peli päättyi jännittävien vaiheiden jälkeen 1–1-tasapeliin, joka tarkoitti belgialaisten etenemistä jatkoon yhteismaalein 4–3.
Kauden 2009 jälkeen Eerola halusi kokeilla siipiensä kantavuutta ulkomailla. Olihan hän pelaajana lähestymässä uransa teoreettisesti parhaita pelivuosia ja vahvat näytöt kotoisessa Veikkausliigassa oli annettu. Hän kävi Ruotsin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelanneiden Landskrona BoISin ja Assyriska FF:n testijaksolla, mutta ne eivät poikineet sopimusta. Talvella sopimuksettomana ollessaan hän piti tuntumaa yllä Lahden mukana. Lopulta hän sai tuta sopimuksettoman jalkapalloilijan karun arjen.
– Lahti Cupissa tai jossain takareiteen tuli aika paha repeämä, toipuminen vei jonkun kaksi kolme kuukautta. Tuli silmille tämä ammattilaisjalkapalloilijan arki, etten ollut minkään vakuutuksen piirissä, eikä tullut toimeentuloa mistään.
– Asuntolainat piti maksaa, niin tein sijaisuuksia Launeen koululla keväällä ja kävin treenaamassa Salpausselän Reippaan kanssa, kun sain itseni treenikuntoon.
Kävin itse alkuvuodesta 2010 Launeen peruskoulun yhdeksättä luokkaa ja eräänä aamuna ihmetyksekseni huomasin koulun tiloissa liikuskelevan Eerolan. Mitäs perskelettä Eerola täällä pyörii, tuumailin. Pian minulle selvisi, että Eerola teki koulullamme sijaisuutta. Ensinnäkin olin pirun kateellinen kaikille, jotka pääsivät hänen oppitunneille. Oma unelmani olisi tuossa iässä ollut, että opettajana olisi ollut joku FC Lahden pelaaja, jonka kanssa olisi voinut matemaattisten yhtälöiden ratkaisemisen sijasta vain jauhaa kuningaslajin hienouksista. Toisekseen ihmettelin kovasti, miksi Eerolan tarvitsi jalkapallon lisäksi tehdä muita töitä. Kyllä kait uran varrelta sen verran oli sukan varteen jäänyt. No se oli vielä sitä aikaa, kun katselin asioita vaaleanpunaisten lasien läpi ilman kosketuspintaa todellisuuteen.
– Aika kouriintuntuvasti tuli eteen, ettei tässä Suomen jalkapallopalkoilla mitään mahdottomia puskureita ole pystynyt rakentamaan. Kuka tekee sopimuksen loukkaantuneen pelaajan kanssa, kun sen verran vaikeasta vammasta kyse, ettei ole muutaman viikon juttu.
– Ehkä siellä jonkinlainen siemen kylvettiin tulevaisuuden ajatteluun. Mitä mulla oli silloin mittarissa 27 vuotta ja oot tilanteessa, että oot periaatteessa parhaassa peli-iässä, mutta kuitenkin tilanne oli mikä oli.
Kohti auringonlaskua
Eerola kuntoutti itsensä takaisin pelikuntoon ja toukokuun tietämillä solmi sopimuksen Lahden kanssa. Mäkelän kolmas kausi Lahden pääkäskyttäjänä päättyi kuitenkin farssiin, kun kauden 2010 päätteeksi Lahti putosi sarjaporrasta alemmas. Eerola alkoi pohtia tässä vaiheessa tulevaisuuttaan yhä tarkemmin. Ylimenokauden aikana hän teki jälleen sijaisuuksia Launeen koululla ja jatkoi pelaajauraansa Lahdessa, joka tavoitteli pikaista paluuta pääsarjaan. Taloudellisesti sopimus ei kuitenkaan mahdollistanut täysammattilaisuutta, vaan leipää piti hakea myös muualta.
Majoitusyhtiö Forenom tarjosi Eerolalle työpaikkaa pääkaupunkiseudulta. Kuvio saatiin järjestymään niin, että Eerolan oli mahdollista panostaa myös jalkapalloon. Miehen päivät noudattivat seuraavaa kaavaa; aamulla aikaisin töihin Helsinkiin ja kolmen aikaan kimppakyydillä takaisin Lahteen treeneihin. Arki oli rapeaa, mutta kentällä kulki. Kapteeninnauhaa käsivarressaan kantanut Eerola johdatti Lahden varmistamaan sarjanousun toiseksi viimeisellä kierroksella Hämeenlinnassa.
– Meillähän oli tosi hyvä joukkue silloin. Se oli monelle aika hyvä asia, että se oli puoliammattilaisuutta. Treenattiin muistaakseni puoli viideltä. Jollain oli opiskeluita ja jollain oli töitä. Siinä ei tavoiteltu mitään ammattilaisuutta, kun siihen ei ollut rahkeita.
Pelattiin kauden viimeistä ottelua Kisapuistossa ja vastassa oli OPS. Eerolan sydän taisi tietää jotain, mitä aivot eivät olleet vielä sisäistäneet.
– Katsoin kelloa keskiympyrässä, kun oli 80 minuuttia taulussa ja ajattelin, että näinköhän on meikäläisen uran viimeinen kymppi lähdössä. Semmoinen hetki siinä keskikentällä oli. Ei ollut mitään varmuutta siitä tai mitään päätöksiä tehty.
– Se oli ihan sillain hauska hetki. Kisapuisto, luonnonnurmi, syksypeli ja saavutettiin vielä jotain sen jälkeen.
Kapteenin pelaajaura päättyi sarjanousuun vain 28-vuotiaana. Pitkälti se oli miehen oma päätös, mutta osin myös markkinoiden sanelema ratkaisu. Lahti tarjosi kyllä jatkosopimusta, mutta sen kokoluokka ei miellyttänyt, eikä sopimustarjouksia muualtakaan sadellut.
– Viimeinen niitti oli tavallaan se, ettei myöskään omille suoritteille ja palveluksille ollut käyttöä, se kai viimeinen syy oli.
– Olisiko se mitään muuttanut, vaikka olisi tarjottu mitä, tuskinpa. Itsellä se ajatus työelämään ja tulevaisuuteen oli jo niin vahvasti, ja sitä polkua oli jo rakennettu.
Tilanne ei vetänyt Eerolaa katkeraksi tai saanut jossittelemaan jälkikäteen. Suoraselkäisenä tyyppinä jo peliurallaan tunnetuksi tullut Eerola ymmärsi vallinneet realiteetit.
– Jos sä haluat saada enemmän palkkaa tai pidemmän sopimuksen, sun pitää olla parempi pelaaja. Ei sen kummallisempaa ole. Työelämään pätee se sama viisaus. Ole riittävän hyvä, ole riittävän tuottoisa ja laadukas. Kyllä sitten ottajia löytyy.
– Mun tapauksessa karun faktisesti se asia on ollut niin, ettei työtulos-panossuhdetta nähty riittäväksi Lahdessa tai missään muuallakaan. Sitten se päätös oli käytännössä aika helppo. Ei mulla siitä ole mitään fiiliksiä paremmin positiivisia kuin negatiivisia, sen vähän niin kuin kuului mennä niin.
Se, että rakkaasta harrastuksesta tuli ammatti useiksi vuosiksi ja tarjosi monia unohtumattomia hetkiä, oli jo saavutus itsessään. Kirsikkana kakun päällä valinta hienon hienoja hahmoja pursuavaan FC Lahden Hall of Fameen.
– Kyllä isoin palkinto ja palkkio on ollut harrastuksesta semmoisen ammatin tekeminen, että toimeen tulee.
– Totta kai on etuoikeutettu olo, kun katsoo nimilistaa. Noh, se on itelle perisuomalaisena tämmöisen kunnianosoituksen vastaanottaminen vähän hankalaa.
Epilogi
Haastattelun loppupuoliskolla Eerola puhuu elämästä osana jalkapalloa tai jalkapallosta osana elämää, ihan miten sen ottaa. Urallaan paljon kokenut ja nähnyt Eerola muistuttaa, että loppuviimein jalkapallossa ei ole tärkeää se, että kuka menestyy ja miten paljon. Tärkeämpää on ne arvot ja opit, jotka tulevat esiin käytännön arjessa. Se miten jalkapallo lajina yhdistää ihmisiä taustoihin katsomatta ja opettaa toimimaan yhdessä yhteisen tavoitteen eteen. Mikä olisikaan parempi kasvualusta ihmistaimelle kuin jalkapallojoukkue? Siellä Eerola itsekin on oppinut kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja ottamaan kaikki huomioon. Ne opit kantavat elämässä muutoinkin.
Haastattelun loppupuolella Eerolan perhe kokonaisuudessaan osuu aivan sattumalta kohdillemme ja tervehdimme heitä. Eerolan seitsenvuotias tytär ja viisivuotias poika juoksevat moikkaamaan isäänsä ja alkavat kertoa vauhdikkaasta päivästään. Torilla on käyty kuuntelemassa muun muassa Aarne Alligaattoria. Perässä saapuu vaimo, joka työntelee vaunuissa nukkuvaa viime syksynä syntynyttä tytärtä. Jutustelemme porukassa hetken ja tämä miellyttävä kohtaaminen heidän kanssaan kuin alleviivaa sitä, mistä Eerola on aiemmin puhunut.
Vahvemmat yhdessä – kentällä ja sen ulkopuolella.
Teksti: Miko Heikkinen
