Tästä alkaa Miko Heikkisen kirjoittama juttusarja “Oi Lahti on!”. Seuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Heikkinen tuo esiin FC Lahden Hall of Famen jäseniä. Kuuntele jutut joko podcastina tai lue tekstimuotoisena!
Prologi
Mun nimi on Miko Heikkinen ja suonissani virtaa puh´as lahtelainen veri. Synnyin onnellisten radiomastojen alle eräänä syksyisenä päivänä vuonna 1994. Availin äänijänteitäni ensimmäistä kertaa Päijät-Hämeen keskussairaalassa, jossa ovat sairaalan kirkkaat valot nähneet ensi kertaa myös vanhempani ja omat lapseni. Samassa paikassa noita valoja hämmästeli puolestaan viimeistä kertaa Rautavaaran perämetsistä Lahteen töiden perässä nuorena miehenä lähtenyt ja Läntisen hautuumaan multiin päätynyt ukkini. Lahti on mun dna:ssa, ikuisesti.
Pari vuotta syntymäni jälkeen, kaupungin kaksi perinteikästä futisseuraa fuusioituivat yhdeksi. Nuo entiset kestomenestyjät ja toistensa pahimmat kilpailijat, Lahden Reipas ja FC Kuusysi olivat käytännössä katsoen pakotettuja sulautumaan yhteen, sillä molemmat seurat olivat ryssineet omat taloutensa kuralle ja loiston päivät olivat takana päin. Tätä järkiavioliitosta syntynyttä lasta alettiin kutsua FC Lahdeksi. Objektiivisesti ajateltuna ei kovin omaperäinen seuran nimi Lahdesta ponnistavalle jalkapalloseuralle, mutta se taisi olla ajan hengen tuotos ja mielestäni se on maailman kaunein jalkapallojoukkueen nimi. Vähän rosoinen ja suoraviivainen, juuri niin kuin lahtelainen mentaliteettikin on. Sitä seuran nimeä ei sitten mennä muuttamaan missään brändiuudistuksessa 2050-luvulla – viesti tulevaisuuteen meidän sukupolvelta.
Itse pelasin FC Kuusysin junnuissa, kun olin vielä nuori ja edessäni siinsi loistava, tai no, tulevaisuus. Edustin seurani sinivalkoisia värejä ylpeydellä, mutta olin jo ehtinyt rakastua toiseen seuraan eli FC Lahteen, jonka pelejä näin ensimmäistä kertaa kesällä 2004. Muistanpa joskus jättäneeni lähtemättä oman joukkueeni vieraspelireissulle, koska FC Lahdella sattui olemaan samaan aikaan kotipeli. Terkut kaikille entisille valmentajille. Ehkä siinä syy, miksi kirjoitan tätä juttua enkä ole se kenestä kirjoitetaan juttua. Siinä toisessa universumissa ja ulottuvuudessa, missä jalkapalloseuran kannattaminen, musahommat ja pleikkari eivät kiinnostaneet allekirjoittanutta liian kanssa, olen jakelemassa namupasseja Lahden Stadionin samettisella nurmella pelistä toiseen, maaleja sylkevälle brassihyökkääjä Rafael juniorille. Sen verran laitoin edellä mainittuun lauseeseen realismia, ettei miljöönä toimi sentään remontoitu uusi Kisapuiston stadion, vaikka olisikin kuinka eri universumi.
Näin jälkikäteen ajateltuna on ollut kyllä hölmö kuvio, että kaupungissa on ollut kaksi eri junioriseuraa ja kuviota on ollut sekoittamassa kolmas seura, joka on sitten ollut se varsinainen edustusjoukkue ja junnuputken päätepiste. Kaikki kunnia ”Kyykälle” ja ”Repelle”, mutta onneksi seurafuusio tapahtui myös junioritasolla reilu vuosi sitten ja nyt kaikki lahtelaiset tunnustavat samoja värejä.
FC Lahti täyttää tänä vuonna pyöreitä ja kolmeen kymmeneen vuoteen on mahtunut, jos jonkinmoista sattumusta. Seuran pelipaitaa ovat kantaneet lukuisat hienot pelaajat ja merkittäviä hahmoja on ollut mukana myös valmennuksessa, toimiston puolella ja vapaaehtoisena seuran taustoissa. Katsomossa, näköradioiden ja radioiden ääressä pelejä ovat jännittäneet tuhannet ihmiset, jotka ovat huutaneet äänensä käheiksi koittaessaan piiskata omia yhä parempiin suorituksiin. On iloittu, on surtu. Hyvin lahtelaista olisi todeta tässä kohtaa, että enemmän jälkimmäistä. Onhan sitä seuran historian varrella pariin otteeseen päästy juhlimaan pronssista mitalia ja jokusta Liigacupin mestaruutta, mutta ne suurimmat uroteot ja menestyksen vuodet ovat vielä toivottavasti edessäpäin. Kymmenen vuotta sitten seura aateloi merkittäviä henkilöitä historiansa varrelta Hall of Fameen ja tässä juttusarjassa olisi tarkoitus nostaa heitä esiin. Jonnet ja junnut eivät kuitenkaan muista, joten valaistaan heitä ja me pidempään seuran mukana olleet verestellään muistoja.
Heti kärkeen haluan kertoa teille arvon lukijoille ja kuuntelijoille, ettei tämän juttusarjan tarkoitus ole kerrata aina kunkin tarinan päähenkilön kaikkia saavutuksia kronologisesti ja juuttua pelkkään jalkapallojargoniaan. Tarjolla on varmasti sitäkin, mutta henkilökohtaisemmalla tatsilla. Seuraa yli kaksikymmentä vuotta intohimoisesti seuranneena minulla on valtavasti muistoja seuraa edustaneista pelaajista ja sen ympärillä työskennelleistä henkilöistä. Useampaan heistä minulla on ollut kunnia tutustua matkan varrella. Aloitin nimittäin seuran työntekijänä vuonna 2011 ensin kirjoittamalla otteluennakoita ollessani maitoviiksinen 16-vuotias. Seuraavana kesänä olinkin jo kesätöissä seuran toimistolla yhdessä silloisen toimitusjohtaja Ari Koskisen ja toimistopäällikkö Päivi Arpiaisen kanssa, ja sen jälkeen olen työskennellyt seuran hyväksi useissa erilaisissa mediapuolen tehtävissä. Aivokuoreni ryppyisille pinnoille taltioituneita muistoja aion näissä jutuissa hyödyntää röyhkeästi ja tuoda tarinoihin omaa käden jälkeäni. Jotain sellaista, mihin tekoäly ei taivu.
Tarina alkaa – Kuka, mitä, häh?
Tarinamme päähenkilö on FC Lahden Hall of Fameen kaikkien aikojen ensimmäisenä valittu Jarkko Koskinen. Ne ketkä eivät miehen ansioita muista, niin otetaan pieni kertaus. Koskinen pelasi urallaan FC Lahdessa kahdeksan kauden ajan kaudesta 1999 aina kauden 2006 päätökseen, jolloin hän uransa lopetti loukkaantumisten vuoksi. Veikkausliiga-pelejä Lahden paidassa kertyi 192 ja maaleja kahdeksan. Kapteenina hän toimi seurassa vuosina 2000 – 2006. Ennen FC Lahtea Koskinen edusti useamman vuoden ajan myllykoskelaista MyPaa, missä hän muun muassa otti neljä kertaa putkeen SM-hopeaa kausina 1993 – 1996 ja voitti Suomen Cupin vuonna 1995. Pelaajauransa miesten tasolla hän aloitti kasvattajaseurassaan Lahden Reippaassa vuonna 1992. Vyöllä on myös lukuisia juniorimaajoukkuepelejä Suomen paidassa. Tiivistettynä yhteen lauseeseen, Jarkko Koskinen oli raudanluja liigajyrä ja jollaisia ei enää harmittavasti valmisteta kuin pienissä erissä silloin tällöin.
Ripustettuaan nappulansa naulaan Koskinen aloitti työskentelemään FC Reipas ry:n junioripäällikkönä ja myöhemmin toiminnanjohtajana. Tuo pesti kesti aina vuoden 2024 marraskuuhun asti, jolloin Reippaan ja Kuusysin junioritoiminnat yhdistettiin, ja siirrettiin FC Lahti ry:n alaisuuteen. Koskinen ei enää uudessa organisaatiossa jatkanut, vaan suuntasi viettämään sapattivuotta ja miettimään, mitä sitä haluaisi isona tehdä.
Yksi on poissa joukosta
FC Lahtea kohtasi alkuvuodesta valtava tragedia, joka vavisutti koko seurayhteisöä. Valtavan pidetty ja jokaisen suuresti arvostama, huoltajana seuran ensihetkistä asti toiminut Pekka Penttinen menehtyi yllättäen 75 vuoden iässä. Seuran Hall of Fameen numerolla 14. valittu Penttinen ehti juuri aloittamaan 30. kautensa Lahden huoltajana.
Penttisen poismeno tuntui ja tuntuu edelleen. Se sai nöyräksi elämän tosiasioiden äärellä ja muistutti siitä, että jalkapallo on loppupelissä toissijaista. Ihmiset seuran ympärillä ovat se arvokkain asia, ei se voitetaanko vai hävitäänkö seuraava peli. Elämä kuitenkin jatkuu ja niin seurakin löysi itsensä tilanteesta, jossa sen piti löytää joukkueelle nopealla aikataululla uusi huoltaja. Huoltajat, nuo hiljaista työtä joukkueen eteen tekevät henkilöt ovat varmasti joukkueessa kuin joukkueessa arvostettuja, vaikkei suurelle yleisölle heidän työnsä välttämättä näykään. Seuran eteen jo peliurallaan paljon antanut Koskinen astui esiin, kun seura apua eniten kaipasi.
Tapaan Jarkon haastattelun merkeissä Kisapuiston uusitulla pukukopilla, joka on huoltajan valtakuntaa. Kopissa vallitsee haastattelun aikana rauha, sillä joukkue valmistautuu viereisellä kentällä kauden ensimmäiseen kotiotteluun FC Interiä vastaan. Jos oikein tarkkaan katsoo ympärilleen – voi viiksiensä ja lasiensa takaa vienosti hymyilevän Penttisen yhä nähdä toimiensa parissa Kisapuiston kopin käytävillä. Penttisen poismeno oli suuri järkytys Koskiselle, joka tunsi tämän vuosikymmenten takaa.
– ”Jokke” (Jouko Vuorio, FC Lahden pitkäaikainen hieroja ja Penttisen ystävä) soitti ja kertoi, että näin on käynyt. Olin tuossa Kisapuistossa junnutreenejä alkamassa vetämään, niin olihan se aika pysäyttävä kokemus.
– Se oli keskiviikkona sillä viikolla, kun Pekka kuoli, niin oli joku treenimatsi Mukkulan kuplahallissa. Se tuli koputtelemaan olkapäähän, kun olin siellä kentän päädyssä. Muutama sana siinä vaihdettiin. Mä oikein katoin perään, että vitsi Pekka on hyvässä kunnossa. Se oli laihtunut ja tosi sporttisen oloinen. Menee muutama päivä siitä ja kuului tuollainen, niin olihan se järkytys.
Huoltajia ei varsinaisesti kasva puussa. Työ on sitovaa, pukukoppiympäristö eroaa työpaikkana monesta muusta, eikä palkkioksi ole luvassa arkullista kultaa ja etusivun juttuja Etelä-Suomen Sanomissa. Sen tiesi myös Koskinen.
– Kun Pekka kuoli, arvasin heti, että FC Lahdella on tarve nopealla aikataululla saada ihminen hoitamaan sitä. Olin vielä pois työelämästä ja olin ajatellut, että olisin vielä koko kesän pois ja sitten syksyllä etsisin jotain tekemistä. Soitin “Juhikselle” (Juho-Matti Heikari, seuran silloinen toimitusjohtaja) ja sanoin, että olen valmis hyppäämään siihen, jos on tarve.
– Tiedän ettei ihan kuka tahansa tähän pukukoppielämään pysty tulemaan, kun piti tulla nopealla aikataululla. Ymmärrän vähän sielunelämää ja mitä täällä tarvitaan. Kävi hyvä tuuri molemmilla, että olin vapailla markkinoilla.
Koskinen ja Penttinen jakoivat pukukopin syksystä 1998 aina kauden 2006 päätökseen asti. Heidän välilleen syntyi erityinen side, joka kantoi loppuun asti.
– Olin kapteenistossa ekan vuoden ja sen jälkeen kapteenina, niin meillähän oli erityinen suhde Pekan kanssa. Jos jotain piti sopia, niin minähän Pekan kanssa niitä sovin. Senkin takia mun oli helpompi tulla, kun tiesin suurin piirtein mitä Pekka teki.
Pekan Koskinen muistaa henkilönä, joka oli aina valmis auttamaan ja jota voisi kuvailla todelliseksi arjen sankariksi.
– Pekkahan oli sellainen vähän vetäytyjä. Se oli mieluummin siellä varjoissa ja taustalla. Ei Pekka ollut tarinanpaiskaaja ryhmässä, mutta totta kai, kun olit kaksin sen kanssa niin sitä juttua tuli. Hän oli tosi rauhallinen mies ja tosi auttavainen. Aina kun apua tarvitsi, niin sitä sitten sai kyllä sieltä suunnasta.
Koskinen itse muistetaan räksyttävänä pelaajana, jonka suu kävi kuin Iloisen Kulkijan ovi matsipäivänä. Nytkin Koskinen iskee tarinaa minuuttitolkulla ilman, että ajatus katkeaa. Hän on haastattelijan unelma, kun yhdellä kysymyksellä saa tyhjennettyä melkein koko pajatson ja ainoastaan täytyy huolehtia siitä, että nauhuri käy. Huoltajan roolissa hänen on kuitenkin täytynyt miettiä, että missä kohtaa avaa suunsa ja sovittaa omaa toimintaansa vastaamaan huoltajan työtehtäviä.
– En yritä ketään matkia. Pekka teki asiat omalla tavalla ja pyrin tekemään omalla tavallani. Onhan minun ollut pakko miettiä, etten voi olla suuna päänä tässä. Olen tässä taustalla ja pyrin auttamaan, ja mahdollistamaan pelaajille ja valmennukselle sen, että ne pystyvät tekemään päivittäistä työtään.
– Pelejä kun katson niin aina pitää miettiä, että olen huoltajana täällä, ettei mun pidä huutaa kentälle. Välillä läikkyy yli ja tulee kommentoitua jotenkin. Olen pysynyt kurissa enkä ole varmaan häirinnyt pelaajien ja valmennuksen työtä siinä. Laitan omat hommat kuntoon ja olen saatavilla, pyörin nurkissa ja olen pois tieltä.
“Jakke” – tämä ”olen pysynyt kurissa” vanheni nopeasti. Ei kerennyt edes juttua saada ulos. Veikkausliigan viidennellä kierroksella vieraspelissä HJK:ta vastaan Koskinen lensi punakortilla ulos toisen puoliajan loppupuolella. Kuvaavaa ja miesten eroja alleviivaavaa on, ettei Penttinen 30. huoltajavuotensa aikana saanut erotuomareilta kortin korttia (en tiedä lähettivätkö joskus Postin mukana joulukorttia tai vastaavaa), ja huoltaja-Koskinen sai joulukortin jo viidennessä liigapelissään. Rapatessa roiskuu, eikä koira karvoistaan pääse.
Huoltajan työtehtäviin ei sattuneesta syystä mitään perehdytystä pidetty. Kysymällä pääsee kuitenkin pitkälle.
– Jussi Lumion ja Juhiksen kanssa tätä keskustelua käytiin ja kysyin heiltä, että mikä se mun työnkuva on, että mitä Pekka on tehnyt. Eihän kukaan tiedä sitä. Pekka on hoitanut omaa hommaa 30 vuotta, niin ei siinä ole tarvinnut kysellä, että mitä se on tehnyt.
– Ensimmäinen maanantai kun tähän tulin niin ei täällä mua kukaan ollut vastassa, että ala tekemään sitä. Tässä on onneksi Aleksia (fysioterapeutti Aleksi Marttiin) ja ”Jeskaa” (fysiikkavalmentaja Johannes Jeskanen), ja muita taustoja keneltä voi kysyä, että mitä tähän kuuluu.
Jos asiaa kysyy joukkueen kapteeni Matias Vainionpäältä, on Koskinen suoriutunut hommistaan enemmän kuin kunnialla. Vainionpään sanoista kumpuaa kunnioitus vanhemman polven pelaajaa kohtaan.
– On ollut hienoa saada Jakke koppiin pyörittää meidän arkea. Hänellä on takanaan mittava pelaajaura FC Lahden paidassa ja on ollut kiva käydä Jaken kanssa keskusteluja. Olen kuullut häneltä tarinoita noista pelivuosista ja se on ollut todella mielenkiintoista. Hänellä on valtava kokemus, mitä tuo mukanaan, vaikka onkin nyt eri roolissa.
– Nyt huoltajan roolissa, niin Jakella on tietenkin Pekan valtavat saappaat täytettävänä. Pekan saappaita kukaan koskaan pysty täysin täyttämäänkään, mutta Jakke on tullut upeasti omalla persoonallaan hoitamaan tota hommaa. Tietynlainen samanlainen asenne Jakesta on välittynyt, mitä Pekalla oli, että on valmis auttamaan aina kaikkia.
Parhaillaan loukkaantumisesta toipuvalla Vainionpäällä on tästä tuore esimerkki. Vainionpään piti saada kotona ripustettua seinille tauluja, mutta hänellä ei sattunut olemaan kotonaan porakonetta. Soitto Koskiselle, joka lupasi porakoneen lainaan saman tein.
– Se ehkä jotenkin itselle kuvastaa mikä tässä seurassa on hienoa, että täällä on valtavasti hyväsydämisiä ihmisiä, jotka on valmiita auttamaan toisia. Siitä Pekka ja Jakke on mun mielestä täydellisiä esimerkkejä. On ollut tosi hienoa, että Jakke on meidän joukkueen mukana.
Huoltajan työpäivä alkaa kahdeksalta, jolloin Koskinen saapuu kopille. Normaalina päivänä pelaajat ja muu staffi valuvat paikalle yhdeksään mennessä. Ensimmäisenä työtehtävänään Koskinen jakaa edellisiltana pestyt ja kuivatut pyykit pelaajien omille paikoille, katsoo ettei pukukoppi ole törkyisessä kunnossa ja huolehtii, että palloissa on ilmaa. Harjoitusten ajan Koskisella on periaatteessa omaa aikaa, mutta esimerkiksi kesken haastattelun hän pinkaisee napsaisemassa saunan päälle, jotta se on valmiiksi pelaajille lämpimänä, kun treenit päättyvät. Harjoitusten jälkeen edessä on muun muassa pyykkihuoltoa. Vieraspeleihin Koskinen aloittaa valmistautumisen hyvissä ajoin ja huolehtii, että tarvittavat varusteet on pakattu viimeistään edellisiltaan mennessä. Myös varusteasiat kokonaisuudessaan kuuluvat huoltajan kontolle.
Toimiston puolella viimeiset lähes kaksikymmentä vuotta viettänyt Koskinen on nauttinut päästyään takaisin osaksi pukukoppielämää, jonka kokee olevan hyvin pitkälti samanlaista kuin omina pelivuosina.
– Ei siinä ole mitään muuta muutosta kuin, että on enemmän kansalaisuuksia. Muuten se on mielestäni hyvin samanlaista. Ehkä musiikki on huonompaa kuin mun aikana.
Koskinen kertoo viihtyneensä huoltajan toimissa, muttei pysty vielä ajattelemaan asioita käynnissä olevaa kautta pidemmälle. Urheilun parissa ikänsä työskennellyt Koskinen on kerryttänyt kokemusta muun muassa erilaisten tapahtumien järjestämisestä, joka alana häntä kiinnostaa. Fokus on kuitenkin nyt vain ja ainoastaan tässä hetkessä.
– Olen sitoutunut, että olen tämän kauden tässä hommassa. Omia rutiineja alkaa pikkuhiljaa tulemaan. Olen viihtynyt tosi hyvin ja on ollut kiva olla matkassa, mutta se, että jatkuuko se homma ensi vuonna, se on myöhempien aikojen juttu.
Muutama päivä ennen tämän jutun julkaisua, seura tiedotti Koskisen aloittavan työskentelyn Lahden kaupungin palveluksessa Päijät-Hämeen urheiluakatemian päällikön roolissa. Tämä luonnollisesti tarkoitti myös sitä, että Koskisen pesti seuran huoltajana tuli samalla päätökseen. Voi jummijammi sanoisi Muurisen Antti. En ole kuitenkaan Muurinen, vaan kuultuani uutisesta taisin päräyttää perkeleen. En siksi, etten olisi onnellinen Jaken puolesta, vaan itsekkäästi tämän jutun kirjoittajana, kun mietin mitä kohtia jutusta tarvitsee muokata paremmin tämän päivän tietoja vastaaviksi. Päätimme yhdessä seuran kanssa, että pidetään juttu muutoin koskemattomana, mutta otetaan Koskisen kommentit asiaan.
Koskinen kertoo, että haku urheiluakatemian päällikön tehtävään avautui noin kuukausi sitten.
– Lähtökohtaisestikin en ajatellut FC Lahden huoltohommia, että se on mun eläkevirka. Totta kai tartuin tälläiseen tilaisuuteen, kun tavallaan sitä omaa ammattitaitoa vastaava paikka tuli hakuun. Se oli herran hallussa sen jälkeen, että valitaanko minut. Pidin FC Lahden toimitusjohtajan (Markus Mujunen) ajan tasalla asiasta, että tälläiseen hakuhommaan olen päässyt mukaan ja jos paikan saan, sen otan kyllä vastaan. Siellä ymmärrettiin asia. Seuran toimisto, valmennusjohto ja muut ovat olleet onnellisia minun puolesta.
Jututin Jakkea alun perin reilu kuukausi sitten. Tuolloin mies vaikutti viihtyvän huoltajan hommissa, eikä mielipide siitä ole muuttunut, vaikka huoltajan työn sitovuus onkin käynyt ilmi pitkien työpäivien ja vähäisten vapaapäivien muodossa. Huoltajan työ itsessään ei ollut siis syy pestin ennen aikaiseen päättymiseen.
– Olen viihtynyt ehdottomasti. Oli kiva mennä pitkästä aikaa takaisin FC Lahden pukukoppiin. Jätkillekin laitoin viestiä, että tämä on tosi sääli, että joudun lähtemään kesken kaiken pois, kun olin luvannut olla kauden loppuun asti. Tässä tilanteessa en voinut mitään muuta.
– Toi on mahtava ryhmä, valmentajat ja pelaajat tekee valtavan määrän duunia sen eteen, että lahtelainen edustusjalkapallo pärjää. Mitä tossa on nyt saanut olla kolme kuukautta mukana, olen vakuuttunut, että tuo ryhmä pärjää. Siinä on hyvä ryhmä ja äärimmäisen kova työnteon mentaliteetti päällä koko ajan. On ollut mahtavaa mukana, päivääkään en vaihtaisi ja olen äärimmäisen ylpeä, että olen saanut olla mukana siinä.
Kerrotaan nyt tähän väliin yksi vastaavanlainen muisto omalta toimittaja-uralta, kun jutun päähenkilön elämässä tapahtuu juuri ennen julkaisuhetkeä isoja asioita. Elettiin kesää 2013 ja olin kirjoittanut lahtelaisen juniorituotannon kirkaimpiin jalokiviin kuuluneesta Joel Merosta pitkän jutun siihen aikaan toimineelle futisaiheiselle nettisaitille nimeltä Vastapallo, ja teksti oli jo julkaisuvalmiina odottamassa julkaisua. Sain kutsun FC Lahden lehdistötilaisuuteen ja internetin keskustelupalstoilla pyöri samoihin aikoihin jonkinlaisia huhuja Meron mahdollisesta siirrosta ulkomaille. Olin kävelemässä Lahden toimistolla järjestettyyn lehdistötilaisuuteen, kun törmäsin Lanun aukiolla maireasti hymyilevään Meroon, joka oli myös matkalla toimistolle. Tajusin saman tein, että tämähän perhana tarkoittaa sitä, että meni juttu osin uusiksi tai ainakin siihen tuli juuri kirjoitettavaksi uusi luku ja käänne. Ja niin siinä kävi, että Meron tiedotettiin siirtyvään saksalaiseen bundesliigaseura Borussia Mönchengladbachiin ja minä poika kirjoittelin juttuun uuden luvun. Nyt muuten muistan, että kymmenisen vuotta sitten itselläni oli julkaisuvalmis tarina seuralegendoihin kuuluvasta Drilon Shalasta ja ennen jutun julkaisua FC Lahden verkkosivuilla, Drilon ehti loukkaantumaan vakavasti. Taas piti avata Wordilla juttu uudestaan auki ja runoilla joitain kohtia uusiksi. Lopultahan tuo vamma osoittautui käytännössä Shalan uran päättäväksi, sillä hän ei valitettavasti enää koskaan samalle tasolle palannut kuin ennen loukkaantumistaan. Jalkapallomaailma elää välillä kiivaalla sykkeellä, eikä tälläiset hitaat hämäläiset runoilijat pysy mukana, kuten on jo tämänkin tarinan kohdalla ehditty huomaamaan. Ja takaisin alkuperäisen tarinan pariin.
Turuilla ja toreilla olen joskus törmännyt keskusteluun, miksei Koskinen jatkanut työskentelyä FC Lahti ry:n puolella Reippaan ja Kuusysin yhdistettyä voimansa. Olisi voinut ajatella, että Koskisen tietotaidolle olisi ollut käyttöä edelleen.
– Olisin voinut vanhana työntekijänä jatkaa, mutta jotenkin minulle tuli siinä prosessin aikana sellainen fiilis, että jos me kaikki vanhat työntekijät jatketaan siinä, niin voidaanko me olettaa, että siinä tulee jokin eri lopputulos kuin ennen. Kesäloman aikana -24 päätin, että jään tästä pois ja muut saavat koittaa sitä. Tuli sellainen fiilis, että voisi olla hyvä hengähtää ja miettiä, mitä sitä isona haluaisi tehdä.
– Se teki erittäin hyvää. Yllättävän pitkää meni, että sai mielen vapaaksi entisistä hommista. Olen valmentanut koko ajan kahta joukkuetta, oman pojan joukkuetta ja ollut Lahden Reippaan mukana. Ei vapaa-ajan ongelmia ollut siinä. Harmittaa, että jouduin nyt Reippaan toiminnasta jäämään pois, kun tulin tähän. Yritin viikon ajan tehdä sitä ja sitten sanoin Kautosen Tommille (Lahden Reippaan päävalmentaja), ettei tästä tule valitettavasti mitään. Olin täällä aamukahdeksasta iltayhdeksään, ei siinä ollut silleen mitään järkeä.
Muisteloa menneistä
Pyydettäessä kertomaan jokin mieleen pysyvästi painunut hauska muisto, kertomus tulee kuin apteekin hyllyltä. Koskinen pelasi silloin vielä itse Lahden Reippaassa, mutta hänet ja Joonas Kolkka otettiin MyPan mukaan testimiehinä Suomessa järjestettyyn kansainväliseen turnaukseen, johon osallistuivat myös Jari Litmasen edustama hollantilainen AFC Ajax ja Valioliigajoukkue Portsmouth FC. Ajaxin MyPa kohtasi Lahden Stadionilla ja Portsmouthin Arto Tolsa Areenalla Kotkassa. Kohtaaminen Portsmouthin hyökkääjä Paul Walshin kanssa jätti jäljen.
– Muistan kun pääsin Portsmouth pelissä avauskokoonpanoon toiseksi toppariksi. Sellainen pelaaja kuin Paul Walsh oli silloin Englannin maajoukkueessa, kova maalintekijä. Se oli silloin jo kolmekymppinen, mä 18-vuotias.
– Olin varmaan aika vittumainen vastustaja. Olin koko ajan sen kimpussa. Revin ja raastoin, ja vedin jaloille aina kun pystyin. Näin, että sitä vitutti ihan hulluna. Tuli pitkä pallo meidän rankkarialueen lähelle. Mä taas ryysäsin siihen lähelle ja pallo karkasi toiseen suuntaan keskialueelle. Se kääntyi ja veti nyrkillä täysillä mua keskelle nenää. Meikäläinen tipahti polvilleen, nenästä hanat auki ja silmistä valuu kaikki.
Erotuomarina viheltänyt Kai Natri ei episodia havainnut ja tilanne meni kaikilta muilta ohi paitsi Portsmouthin valmentajalta, joka sormellaan elehti Walshille, että tuleppas pikaisesti pois sieltä. Vielä pelin jälkeenkin Walsh kävi kuumana kuin hellankoukku, eikä anteeksipyynnöstä ollut tietoakaan.
– Mulla meni peli hyvin ja mut palkittiin pelin parhaana. Sain palkinnon varmaan siksi kun olin siinä nuorena pelaajana. Kopit oli Kotkassa vielä silloin uimahallin päässä. Me käveltiin sinne ja mulla oli palkinnot kainalossa. Paul tuli vastaan ja odotti siellä rappusilla. Se naputti ja tuli f-alkuista kommenttia siinä. Nöyrin mielin menin siitä koppiin. Se on jäänyt mieleen. Harvoin sitä saa kunnolla kuonoon pelissä, mutta silloin oli nokka auki.
Koskinen oli omia esikuviani nuorena ja joskus pihapeleissä kuvittelin olevani kuin hän. Käärin hihat ylös kuin Koskinen konsanaan ja annoin palaa, joko vastustajan nilkoille tai kyytiä pallolle. Jossain tallessa minulla on vielä miehen nimikirjoituskin, joita kavereideni kanssa aina talvisin Suurhallissa pelatun Uusi Lahti Cupin yhteydessä Lahden pelaajilta kärtettiin.
Itse muistan Koskisen kovaotteisena keskikentän kapellimestarina. Hän oli niin sanottu kutospaikan pihkatappi, joka piti huolen, ettei Lahden keskikentältä tultu läpi ilman mustelmia. Joko mies tai pallo jäi. Hän ei välttämättä ollut kentän näkyvin tai näyttävin pelaaja pelityyliltään, mutta aina kun hän oli loukkaantumisen tai pelikiellon vuoksi sivussa, hänen poissaolonsa näkyi. Koskisen ollessa sivussa, omissa kolisi useammin kuin normaalisti ja kentällä koko joukkue esiintyi pelokkaammin. Joskus kuulee puhuttavan pelaajista, jotka tekevät näkymätöntä ja likaista työtä, ja Koskinen taisi olla juuri niitä jätkiä. Hän hoisi monet pikkujutut nöyrästi ja laadukkaasti johtaen koko joukkuetta valtavalla auralla. Koskisessa oli sellaista vanhan ajan brittifutarin rosoa ja samalla pirlomaista vivahteikkuutta.
Mitähän Koskinen itse ajattelee yllä olevasta kuvauksesta? Onkohan reilun 20 vuoden etäisyys muistoihini sekoittanut puurot ja vellit sekaisin? Luen kirjoitukseni ääneen, joka saa osakseen hyväksyvää pään nyökyttelyä.
– Toi Pirlo on ehkä vähän liikaa tuossa, mutta muuten näen itseni tuossa kuvauksessa. Siihen johtajuuteenhan totta kai kasvetaan, mutta sun pitää olla tietynlainen persoona, ettei se ole teennäistä ja päälle liimattua, vaan että se tulee sun persoonasta. Mä olin sellainen persoona kuin olin. Se johti siihen, että olin joukkueen kapteeni ja tykkäsin siitä roolista. Ei mun tarvinnut esittää siihen rooliin mitään. En mikään maailman taitavin pelaaja ollut, mutta toin oman panokseni noilla nyansseilla, mitä olit kirjoittanut.
– Jätkillekin olen sanonut, että hyvä taklaus ja hyvä pallonriisto oli minulle lähes sama kuin maalinteko hyökkääjälle. Nautin siitä. Melkein milloin en pelannut, niin ne pelit melkeen sitten hävittiin. Joukkue oli nuori ja kokematon, niin tavallaan kapteenia kaivattiin siinä vaiheessa.
Tapasin seuraa 90-luvulta asti kannattaneen ja tiettävästi seuran ensimmäiset verkkosivut koodanneen Jouni Lehden FC Lahti – FC Inter -ottelun puoliajalla. Lehti muistaa kuinka Koskinen esiteltiin seuran uutena sopimuspelaajana Lahden Seurahuoneella yhdessä brasilialaisen Rodrigon kanssa.
– Se oli selkeä statement FC Lahdelta, että nyt oltiin liigassa ja nyt otetaan näitä isoja nimiä. Jakella oli muistaakseni myös maaotteluita pelattuna ja Rodrigo oli osoittanut kannuksensa liigassa, se oli tärkeä hetki. Nyt mennään liigaan ja pysytään siellä.
– Jakesta tuli saman tien sellainen johtava pelaaja. 2002 kun oltiin Cupin-finaalissa, niin koko matkan ajan se oli ”Super-Jakke Super-Jakke nostaa pokaalin, juhlii Lahti, super Lahti” ja loput ei ole painokelpoista enää.
Lehdellä on samankaltaiset muistikuvat Koskisesta pelaajana kuin allekirjoittaneella. Samalla lähtee pilke silmäkulmassa terveiset Timo Marjamaalle.
– Peliä avaava pihkatappi, joka teki aina töitä. Ei valittanut, pelasi kovaa, muttei liian kovaa niin kuin eräs Veikkausliigan toimitusjohtaja Cupin finaalissa, joka hävittiin. Otti punaisenkin vielä.
–Ei ollut mikään showmies, eikä tehnyt itsestään numeroa. Ei me turhaa muisteta superkapteenia. Ei ole tullut sen jälkeen uutta superkapteenia.
Kannattajien keskuudessa Koskinen nauttii suurta arvostusta. Arvostus on molemminpuolista. Koskinen puhuu suhteestaan kannattajiin lämpimästi ja olen huomaavinani kostuneet silmäkulmat hänen siitä kertoessaan.
– Mä ainakin itse koen, että sen että meillä oli hyvä ja läheinen suhde. Mä kapteenina arvostin sitä ryhmää. Se oli aluksi aika pieni ryhmä. Lahti oli edelläkävijä. Paljon lauluja, mitä on nyt maajoukkueessakin. ”Oi Lahti on” ja kaikki muut tällaiset.
– Mä muistan yhdenkin pelireissun Rovaniemellä. Siellä oli yksi meidän kannattaja paikalla ja se huusi perkele sen koko pelin ajan. Hirvee arvostus sellaista kohtaan. Mentiin jengin kanssa morjestamaan sinne sitä pelin jälkeen.
Koti- ja vieraspeleissä kannattajien tuki on joukkueelle todella tärkeää.
– Ehdottomasti se antaa boostia, se on aivan selvä asia. Olen huomannut nyt tästäkin joukkueesta, että ne saattavat kysyä multa, että onkohan tulossa porukkaa Lahesta tänne. Se on tärkeä niillekin ja niin ulkomaalaiset kuin suomalaisetkin pelaajat arvostavat sitä. Siellä ei kukaan kehtaa vetää selkä suorana, kun toiset painavat pitkin Suomen niemeä ja tulee kannattamaan arki-iltoinakin.
– Lahen faneista on aina puhuttu, että tulee ylilyöntejä, mutta niitä nyt sattuu ja tapahtuu. Se on kuitenkin aika marginaali isosta kannattajakunnasta. Voin luvata, että niin silloin kun mä pelasin niin kuin nytkin, ne on tärkeitä meidän seuralle ja joukkueelle.
Vuodet vierii
Olen tällä hetkellä itse asiassa tismalleen saman ikäinen kuin Koskinen oli lopettaessaan pelaajauransa eli 31-vuotias. Muistan juniorina ajatelleeni, että kyllähän tuossa iässä on jo ymmärrettävää lopettaakin, kun alkaa olla jo vähän seniili ja elämä kääntyä iltaruskon puolelle. Nyt tuollaiset ajatukset suorastaan kummastuttavat, mieshän on vasta tulossa parhaaseen ikään tässä vaiheessa! Ettäs tiedätte. Joka tapauksessa, tuosta hetkestä tulee tänä syksynä kaksikymmentä vuotta ja Koskisen valinnasta Hall of Fameenkin on kulunut jo kymmenen vuotta.
– Kuulostaahan se ihan hirveältä, että siitä on kaksikymmentä vuotta, kun lopetin. Tuli 50 vuotta mittariin viime vuonna, sekin kuulostaa aika pahalta. Niin ne vuodet vierivät nopeasti.
– Olen yrittänyt pelaajillekin sanoa, että tämä on ylivoimaisesti parasta aikaa, että saatte pelata. Kun mennään valmentajakoppiin tai taustoille, niin se on ihan eri juttu. Kannattaa pelata just niin pitkään kuin tuntuu, eikä epäröidä mitään. Se on hienoa aikaa olla pelaajana, sun eteen tehdään kuitenkin paljon asioita.
Ei ole sattumaa, että Koskinen on valittu Hall of Fameen numerolla yksi. Lopettaessaan pelaajauransa, seura oli vasta kymmenvuotias ja Koskisen voitiin laskea olevan ensimmäisiä seuralegendoja. Seurana FC Lahti merkitsee miehelle valtavasti.
– Se merkitsee tosi paljon. Eihän Reipasta ollut mun aikuisiän aikana kuin 1 – 2 vuotta, kun pelasin ja sitten tuli FC Lahti. 18 vuotta mitä Reippaan mukana olin duunissa niin FC Lahtihan oli päivittäin mukana. Tehtiin kimpassa asioita ja toimistot olivat vierekkäin. Toimistolla on nyt niitä ihmisiä vielä, mitä oli silloin kun itse pelasin.
– FC Lahti on ollut iso osa mun aikuisiän elämää. Aluksi enemmän, jossain vaiheessa vähän vähemmän, mutta koko ajan mukana. Peliuralta kun jäi pois, niin periaatteessa kaikki mahdolliset kotipelit olen käynyt katsomassa ja FC Lahti-perhe on ollut tärkeä.
Perhe. Sitä tämä seura on monelle ja yhä kasvavalle joukolle. Aika hieno juttu etten sanoisi.
Epilogi
Huoltajan roolissa on yhtymäkohtia siihen, millainen pelaaja Koskinen aikanaan oli. Joukkueen ja seuran eteen pyyteetöntä työtä tekeviä ei voi koskaan olla liikaa, ja jos pelaajana Koskinen teki kuvainnollisesti likaista duunia, nyt hän tekee sitä kirjaimellisesti. On mielestäni runollista ja jalkapalloromanttista, että nimenomaan juuri Jakke on se, joka otti soihdun kantaakseen Pekan jälkeen. Kuka olisikaan ollut parempi henkilö vaalimaan Pekan perintöä kuin seurahistorian yksi suurimmista pelaajista ja Pekan ystävistä. FC Lahti-perhe tarvitsee selkärankaa, johon nojata ja huoltaja jos joku sellainen nimenomaan arjessa on. Se on tässä kohtaa samantekevää, miten pitkään Koskinen pestissään lopulta jatkaa. Esimerkki, jota hän tiukan paikan tullen näytti jälleen, on se syy miksi hän superkapteeni lempinimeä kantaa ja ansaitsee kantaa vastaisuudessakin.
P.S. Pekka, huoltopuoli vaikuttaisi olevan hyvissä käsissä ja tämän vuoden joukkue olevan laadukas, kuten olit todennut jollekin jossakin. Täällä siis kaikki mallillaan ja kausikin on lähtenyt ihan kelvollisesti käyntiin, sarjapaikan uusimisesta ei pitäisi olla huolta. Kiitos vaan kovasti kaikesta.
P.P.S Pekka – seura meni jäädyttämään numeron 30. kunniaksesi ja järjestämään melkoiset juhlallisuudet muistosi kunniaksi. Meillä jäi se juttu sinusta kirjoittamatta, mistä vuosien varrella aina joskus annoin vähän painetta sinulle. Et sitä vaatimattomuutesi tähden halunnut tehdä. Kirjoittelen sen jutun vielä, kun aika on oikea, jos vaan et tykkää huonoa.
Teksti: Miko Heikkinen
