On aika Miko Heikkisen kirjoittaman juttusarjan “Oi Lahti on!” viidennen jakson. Seuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Heikkinen tuo esiin FC Lahden Hall of Famen jäseniä. Kuuntele jutut joko podcastina tai lue tekstimuotoisena!
Prologi
Kävin läpi päähäni taltioitunutta FC Lahti -muistipankkia ja valitsin teille arvon lukijoille tai kuuntelijoille, erään hauskan muiston kesätyöajaltani seurassa kesältä 2011.
Olin eräänä tavallisena kesäisenä aamuna aivan itsekseni seuran toimistolla. Toimitusjohtaja Ari Koskinen oli lähtenyt kaupungille hoitamaan asioita ja toimistopäällikkö Päivi Arpiainen taisi olla mökillään kaivamassa seuran VIP-tilojen noutopöytään lisää tuoreita perunoita.
Aloitellessani päivän askareita, toimiston lankapuhelin pirisi ja säntäsin rakettina vastaamaan siihen. Puhelimen toisessa päässä pirteä miesääni tervehti minua englanniksi ja lähetti terveisiä Belgiasta, muistaakseni Anderlechista. Voi olla, että muistini tekee tepposet ja soitto tuli muualta, mutta jostain päin Eurooppaa se oli. Tajusin, että nyt ollaan jännän äärellä ja mongersin vastaukseksi terveiset Suomesta. Miesääni puheli ystävällisesti, että he yrittivät lähettää meille faksia, mutta se ei jostain syystä onnistunut. Mietin kuumeisesti, että missä vi***** meidän faksi on ja miten vi****** asian korjaan – tätä ei perehdytyksessä käyty läpi. Perehdytystä nyt ei muutenkaan varsinaisesti ollut, sillä ei siihen aika riittänyt. Olin Koskisen apupoika ja jos Ari sanoi, että hyppää, niin kysyin että kuinka korkealle ja millä tyylillä haluaisit minun laskeutuvan. Tämä siis kaikella rakkaudella ja kunnioituksella sanottuna – tuo kesä oli aivan hemmetin hauska ja Ari huippytyyppi kaikin puolin!
Epätoivoinen katseeni etsi toimistolta faksia ja hetken kuluttua silmäni osui laitteeseen, joka voisi olla etsimäni. Olin sen verran juniori, etten ollut koskaan faksannut tai vastaanottanut faksia. En voinut siis olla varma näköhavainnostani. Kyseessä saattoi olla ihan yhtä hyvin tuiki tavallinen tulostin. Sanoin puhelimen toiseen päähän jotain, että ”Ahaa, now I found the faxi, let´s see if I can fix it”. Huomasin hetken pähkäiltyäni, ettei laite ollut päällä, joten painoin virrat laitteeseen. Sanoin itsevarmasti puhelimeen, ”Yes, I fix it and now its working.” Toivotimme toisillemme hyvät aamunjatkot ja olin hetken aikaa fiiliksissäni – olinhan ihan Mr. Internationaalina hoidellut “business as usual”. Kohta varmaankin laite sylkisi ulos paperin, jossa olisi belgialaisseuran mottipäinen tarjous esimerkiksi aikansa huippulahjakkuuksiin kuuluneista Matti Klingasta tai Joel Merosta. Voisin sitten tuon paperin kiikuttaa pelaaja-asioista päättäneelle Jussi Lumiolle ja saada taputuksen olalle.
Mitään paperia ei kuitenkaan näkynyt ja kylmä hiki nousi otsalle. En ollut enää kovinkaan luottavainen, että päälle kytkemäni laite oli faksi. Otin äkkiä puhelun Koskiselle ja hän onneksi vastasi. Selitin Arille tilanteen vaihe vaiheelta. Ari vastasi minulle, ”Ei meillä ole ollut faksia pitkään aikaan. Tulen heti toimistolle”. Tätähän tämä köyhä seura tässä kohtaa tarvitsikin, tuumasin! Sinne meni miljoonat ja olalle taputukset.
Ari ei ollut asiasta vihainen, mutta olihan se nuorelle sällille vähän nolo tilanne. Pelkäsin, että pilasin jonkun ison pelaajasiirron tai vastaavaa. En tiedä tai tahdo muistaa miten homma sen jälkeen eteni ja oliko tuossa faksissa edes kyse mahdollisesta pelaajasiirrosta. Kansainvälinen siirtoikkuna oli auki, joten näin kuitenkin oletan. Tuskinpa Belgiasta huvikseenkaan tahtoivat faksailla. Olen melkoisen varma, että Ari sai tilanteen selvitettyä. Saihan? Hehheh…
Oli miten oli, niin tuosta kesästä jäi paljon hyviä muistoja ja tarinoita kerrottavaksi. Taisinpa samaisena kesänä syödä elämäni ensimmäistä kertaa italialaisen ruokakulttuurin makuihin vannovassa Mamma Mariassa, joka on ollut vuosikymmenten ajan lahtelaiselle futiskansalle tärkeä kohtaamispaikka Vapaudenkadulla. Siellä monet FC Lahden pelaajat ovat vuosien saatossa mättäneet pelipäivän pastaa kitusiinsa ja hakeneet mentorointia paikan sydämeltä ja ravintolan osaomistajalta, FC Lahden Hall of Fameen viidenneksi valitulta Lucianolta. Ottakaa hyvä asento, sillä nyt sukellamme Lucianon mielenkiintoisen tarinan pariin!
Lellipentu joka kesytti pallon
Heti alkajaisiksi myönnän, etten ole koskaan nähnyt Lucianon pelaavan jalkapalloa. Lucianon suurimmat saavutukset pelaajana ovat tapahtuneet ennen kuin edes synnyin, joten se selittää. En voi siis tässä jutussa tukeutua empiirisiin havaintoihini, mitä tulee miehen ansiokkaaseen pelaajauraan. Myöskään ihmisenä en voi sanoa tuntevani Lucianoa vielä kovin hyvin. Olemme vuosien saatossa tavanneet ohimennen useasti esimerkiksi FC Lahden peleissä ja seuraa perustamisvuodesta lähtien sponsoroineessa Mamma Mariassa, mutten taida olla koskaan ollut kunnolla jutuissa miehen kanssa kahden kesken. Onneksi asia korjaantuu tämän jutun myötä, sillä olen aina ollut kiinnostunut hänen kulkemastaan matkasta, joka on jäänyt itselleni hämärän peittoon.
Lucianosta on syntynyt vuosien saatossa itselleni todella positiivinen mielikuva. Aina hyväntuuliselta vaikuttava “Luci” on laajalti pidetty ja arvostettu tyyppi. Mieleeni piirtynyt kuva sympaattisesta herrasmiehestä saa heti vahvistusta, kun tapaamme haastattelun tiimoilta missäs muuallakaan kuin Mamma Mariassa. Tervehtimisten jälkeen Luciano kysyy, mitä haluaisin syödä ja suosittelee omaa lempiannostaan “Pasta Cleopatraa”, minkä hän itse aikoo ottaa. Olisi jotenkin perseestä sanoa tässä kohtaa, että ota sinä sitä, mutta minäpäs otan jotain ihan muuta. Totta kai luotan suositukseen ja otan samanlaisen annoksen.
Tarinamme päähenkilö, ristimänimeltään Luciano Luís Turconi Martins, syntyi eteläisessä Brasiliassa sijaitsevaan (nyk.) 1,4 miljoonan asukkaan Porto Alegreen maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1963. Suomeksi “Iloista satamaa” tarkoittava Porto Alegre on esimerkiksi myös brassitähti Ronaldinhon kotikaupunki.
Lucianon vanhemmat olivat tavanneet 60-luvun alkupuolella. Hänen isoisänsä omisti menestyvän rakennusfirman ja hän oli ollut poikansa eli Lucianon isän kanssa maaseudulla ostamassa rakennusmateriaaleja. Lucianon äiti oli puolestaan ollut tekemässä ja tarjoilemassa ruokaa illalliskutsuilla, joihin työmatkalaiset osallistuivat matkansa aikana. Täysikuu hopeoi maiseman, sirkat sirisi, poika tapasi tytön, katseita vaihdettiin, rakastuttiin, hääkellot soivat, bum bum bum ja loppu on historiaa.
Menemättä sen syvemmälle maailmanhistorian käänteisiin, niin kerrottakoon suurimmalla osalla brasilialaisista suvuista olevan juuret Euroopan maaperällä. Vuosisatojen saatossa Brasiliaan on virrannut porukkaa Portugalista, Hollannista, Ranskasta, Italiasta, Saksasta, arabimaista ja Venäjältä. Milloin on tapeltu maista ja milloin on paettu jotain Euroopassa vellovaa kriisiä. Lucianon juuret isän suvun puolelta ovat puoliksi Portugalista ja puoliksi Espanjasta, ja äitinsä puolestaan täysin Italiasta.
Eri kulttuurien sekoitus näkyi Lucianon lapsuudessa rakennuksien arkkitehtuurista puhuttuihin murteisiin, joissa oli oma alueellinen klanginsa kuultavissa – ihan niin kuin Suomessakin savolainen puhuu savvoo ja turkulaisista ota taas pirukaan selvää.
– Kun menin kesälomalla maalle, niin siihen aikaan matka kesti kolme tuntia, mikä nykyään tehdään alle tuntiin. Kolme kuukautta tuntui ihan kuin olisin ollut Italiassa. Kun matkustin kaksikymmentä kilometriä johonkin suuntaan, niin koko kaupunki oli ihan saksalainen.
– Kun menin takaisin kaupunkiseudulle, missä olen syntynyt ja kasvanut, niin kaikki kiusasivat minua, että ”hei, Gringo on tullut takaisin”. Murre oli tarttunut.
Luciano syntyi hyviin oloihin ja perhe asui kaupun gin paremmalla alueella, kiitos isoisän rakennusfirman. Voi sanoa, että Luciano oli suvun lellipentu, jota hemmoteltiin liikaakin. Herkut kiinnostivat enemmän kuin jalkapallon peluu.
– Mulla oli kaikki, mitä mä halusin. Olin ensimmäinen lastenlapsi koko suvusta. Mulla oli aika hyvä asema. Kun sain minkä halusin, se aiheutti yhden pienen ongelman. Olin aika pullukka.
Perheeseen syntyi Lucianon jälkeen kolme poikalasta suhteellisen pienillä ikäeroilla. Heidän nimensä olivat ikäjärjestyksessä vanhimmista nuorimpaan Francisco, Angelo ja Laureano. Perheen iltatähti, tyttölapsi Lucimara, syntyi Lucianon ollessa 16-vuotias.
Luciano kertoo, että Brasiliassa oli rakennusalalla lama 1970-luvun taitteessa ja tämä ajoi isoisän firman vaikeuksien kautta konkurssiin. Sementin hinta oli noussut äkillisesti. Urakoita mitkä olivat jo sovittuina ei ollut mahdollista toteuttaa, kun pankit eivät myöntäneet lainoja. Lopulta isoisä päätyi murheelliseen ja lopulliseen ratkaisuun tekemällä itsemurhan. Tarinat kertovat, että tuolloin noin 7-vuotias Luciano oli ollut se, joka kuolleen isoisän löysi ensimmäisenä. Itse hän ei tilanteesta muista kuin hämäriä pätkiä.
Perheelle koetti ankeammat ajat ja muutto syrjäisemmälle alueelle taloon, jonka suku oli ehtinyt rakentamaan jo aiemmin. Kaupasta ei saanutkaan enää kaikkea, mitä tahtoi ja sekös otti nuoren pojan luonnolle. Koulutaipaleensa Luciano oli ehtinyt aloittaa rikkaiden yksityiskoulussa, mutta sillekin tuli loppu ja vaihto julkiseen kouluun.
Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa. Isän äiti eli mummo asui aivan naapurissa aidan toisella puolella ja tarjosi valinnanvaraa, mitä tuli syömispuoleen.
– Äiti teki italialaista ruokaa ja mummo portugalilaista. Katsottiin suurin piirtein mitä äiti tekee ja mentiin aidan yli syömään mummolle.
– Äiti kysyi missä te olitte, niin vastasimme, että mummolla. Äiti teki lasagnea ja syötiin kolme päivää sitä. Ei enää neljättä päivää pystynyt, niin mentiin mummolle. Tai toisinpäin.
Aiemmin jalkapallo ei Lucianoa ollut hirveämmin kiinnostanut, mutta muuton jälkeen hän alkoi pelata katupelejä kavereidensa kanssa. Aluksi hän oli se, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Sille oli kuitenkin tuleva muutos.
– Kasvoin pituutta enkä saanut niin paljoa herkkua kuin aikaisemmin, niin laihduin aika lailla. Alkoi menemään hyvin.
Vuonna 1970 Pelén tähdittämä Brasilia voitti maailman ensimmäisenä maana jalkapallon MM-kisat kolmannen kerran. Finaalissa Brasilia kohtasi Italian ja voitti ottelun 4-1. Luciano muistaa, kuinka kadulle asetetun television ääreen peliä jännittämään oli saapunut iso porukka.
– Muistan sen finaalipäivän, miten peliä oli vaikea meidän katsoa, kun se oli Italiaa vastaan. Naapurit tiesivät, että meillä on osa juurista italiasta. Koko viikko kyseltiin, että kenen puolella sä oot.
– Oli aurinkoinen päivä ja nautittiin jäätelöstä. Isä, naapurit ja veljet – kaikki oli ihan sekaisin. Muistan vaan sen jätskin ja olin onnellinen, että Brasilia voitti.
Maailmanmestaruuden voittaneeseen joukkueeseen kuulunut puolustaja Everaldo Marques da Silva oli kotoisin Porto Alegresta. Hän pelasi alueen suurseura Grêmiossa, joka luonnollisesti oli Lucianon ja hänen isänsä suosikkiseura. Maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen Everaldo rakennutti äidilleen hienon talon lähelle aluetta, missä Lucianon perhe asui. Välillä näyttävällä Dodge Dartillaan paikalle ajanut Everaldo tuli äidilleen syömään muiden Grêmion pelaajien kanssa.
– Se oli jotain vuotta 1973. En ihan tarkkaan muista. Me mentiin aina katsomaan, että ketä tulee. Oltiin ihan, että vau.
Jossain vaiheessa Everaldon veljenpojat liittyivät Lucianon porukan katupeleihin.
– Meidän katupelit oli aika laadukkaita. Meidän katujoukkue oli aika vahva toisia katujoukkueita vastaan. Välillä tuli tappelujakin. Se oli aika kamalaa välillä, kun meni huonosti. Kukaan ei kuitenkaan kuollut.
Eräänä iltana Everaldo ja muut Grêmion pelaajat olivat juhlatuulella, ja liittyivät hekin nuorten katupeleihin. Pelien ohella tuli puhetta, miksei kymmentä ikävuotta lähestyvä Luciano menisi harjoittelemaan Grêmion juniorijoukkueeseen. Luciano meni, kuten myös Everaldon veljenpojat. Ainoastaan Luciano sai kutsun takaisin. Harjoittelemista Grêmiossa häiritsi kuitenkin se, ettei se ollut ilmaista, eikä Lucianon perheellä ollut aina varaa maksaa tarvittavia maksuja.
Everaldon elämä päättyi traagisesti lokakuun lopussa vuonna 1974, kun hän ajoi perheensä kanssa kohtalokkaan autokolarin. Kolarissa menehtyi Everaldon lisäksi hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään – ainoastaan yksi tytär selviytyi onnettomuudesta hengissä. Lucianon puhuessa tapauksesta on hänen äänestään kuultavissa edelleen järkytystä.
– Se oli surupäivä. Hirveä jono odotti, että pääsi sanomaan viimeisen hyvästin. Sen muistan ihan ikuisesti.
Futsalista tuli Lucianolle nuoruudessa tärkeä harrastus ja siinä hänestä tuli hyvä – ehkä jopa parempi kuin jalkapallossa. Heidän futsaljoukkueensa oli yksi Porto Alegren kovimpia ja niitti menestystä.
Grêmion miesten edustusjoukkue oli 80-luvun alkupuolella äärimmäisen laadukas joukkue, josta kertoo jotain se, että se voitti vuonna 1981 Brasilian mestaruuden ja vuonna 1983 seurajoukkueiden välisen maailmanmestaruuden eli Intercontinental Cupin. A-juniori-ikään ehtineen Lucianon tie ykkösjoukkueeseen näytti olevan tukossa ja hän lähti pelaamaan statukseltaan pienempään sisämaassa sijaitsevaan SER Caxiaseen.
Caxiaksessa Luciano pelasi A-junioreissa ja kertoo ylpeänä, kuinka he voittivat esimerkiksi Grêmion A-juniorit. Salaa hän kävi edelleen pelaamassa myös futsalia ystäviensä kanssa. Aika Caxiaksessa tulisi kuitenkin jäämään vain noin neljän kuukauden pituiseksi ajanjaksoksi.
Maailmaa valloittamaan
Thaimaalainen Sumet Kaewtipnet oli perustanut kotimaahansa jalkapalloseuran nimeltään Thamrong Thai Samsorn. Hän oli matkustanut Brasiliaan kouluttautuakseen Grêmion organisaatiossa jalkapallovalmentamisen saloihin ja halusi kotimaahan palatessaan ottaa mukaansa kolme pelaajaa. Grêmio ei suostunut kuitenkaan ketään pelaajaansa päästämään.
Brasilia oli ja on täynnä jalkapalloilijoita, joten tyhjin käsin Kaewtipnetin ei tarvinnut lähteä. Hän sai kontaktin Fredoon, joka puolestaan oli Lucianon vanha pelikaveri. Fredo soitti ja kertoi mahdollisuudesta lähteä pelaamaan jalkapalloa Thaimaahan. Luciano oli valmis lähtemään vaikka seuraavana päivänä. Lucianon ja Fredon lisäksi mukana Thaimaaseen lähti heidän yhteinen ystävä Petró, joka oli myös pelannut heidän kanssaan samassa joukkueessa futsalia.
Lajina jalkapallo oli hyvin suosittua Thaimaassa, sillä maassa seurattiin ja kopioitiin paljon Britanniaa. Olihan Britannia Thaimaan tavoin kuningaskunta. Thaimaalainen futis ei kuitenkaan vielä ollut häävillä tasolla ja maahan saapuneet brasilialaiset olivat paikallisten keskuudessaisoja staroja.
– Nykyään Thaimaan jalkapallo ei ole sama kuin silloin, se on kasvanut niistä ajoista. Se oli alkua ja ne halusivat panostaa siihen.
Thaimaan jalkapalloliitto eväsi Samsornilta mahdollisuuden pelata Thaimaan Valioliigaa johtuen joukkueen kolmesta ulkomaalaisvahvistuksesta.
– Omistaja sanoi, ettei mitään hätää, ei pelata. Pelattiin Thai Cuppia ja vain näytösotteluita. Kolme-neljä kertaa pelattiin Thaimaan maajoukkuetta vastaan. En usko, että yhtään kertaan tuli turpiin, me voitettiin ne joka kerralla.
Hiuksensa blondanneen Lucianon naama koristi isoja thaimaalaisia urheilulehtiä. Pelien jälkeen hänellä kesti tuntikaupalla päästä takaisin pukuhuoneeseen, sillä nimikirjoituksen kärttäjiä oli kuin ilmaisen ämpärin metsästäjiä uuden Tokmannin avajaisissa. Kaupungin kaduilla hänet tunnistettiin tämän tästä. Erään kerran hän sai maistiaisen, mitä on olla maailmanluokan tähti.
– Siellä oli kauppakeskus ja mentiin sinne samalla viikolla, kun lehti ilmestyi. Herranjestas, ihmiset tulivat päälle kuin vyöry. Ne joutuivat sulkemaan koko kauppakeskuksen, kun ei mahtunut enää porukkaa sisään ja mä sanoin mun kaverille, ettei tämä voi olla totta. Ei noussut päähän, vaan nauratti enemmän.
Voisi sanoa, että Thaimaassa Luciano sai ensimmäiset kosketuksensa suomalaiseen jalkapalloon. Luciano oli viettämässä suurkaupunki Bangkokissa vapaapäivää ja oli päätynyt eräisiin juhliin, joissa oli myös heidän suomalainen kaverinsa. Lucianon silmiin osui Helsingin Sanomat, missä yhdellä sivulla oli kuva jalkapallo-ottelusta. Luciano ihmetteli, että pelataanko Suomessakin jalkapalloa. Seuraavana päivänä liikkuessaan yhdessä Thaimaan Brasilian suurlähettilään kanssa, porukkaan osui eräs brasilialainen tuttu, joka oli työskennellyt aiemmin Suomessa. Seurue tarkisti kartalta, missä Suomi sijaitsee. Tuolloin asia jäi siihen, mutta ajatus eksoottisesta Suomesta alkoi itämään.
Seikkailu jatkukoon
Thaimaassa näytösotteluita pelaten ja tähden elämää viettäen oli ehtinyt kulua lähemmäs vuosi. Koti-ikävä alkoi riivata Petróa, joka päätti palata takaisin Brasiliaan. Luciano ja Fredo halusivat kuitenkin jatkaa seikkailuaan.
– Laitettiin kolmen maan nimet hattuun, muttei Brasiliaa. Yksi oli Hong Kong, yksi Ranska ja yksi Suomi.
Maat valikoituivat sillä perusteella, että jokaisessa maassa kaksikolla oli kontakti, joka voisi ohjata heidät paikallisien futisseurojen piiriin. Se kohde voittaisi, minkä nimi nousisi hatusta ensimmäisenä kolme kertaa.
– Suomi voitti Hong Kongin 3-2. Ranska ei saanut yhtään ääntä.
Oli siis sattuman kauppaa tai puhdasta kohtalon johdatusta, että Luciano ylipäätään Suomeen alun pitäen päätyi lähtemään. Helsinkiin kaksikko saapui loppukeväästä 1985. He menivät 22. toukokuuta katsomaan Olympiastadionille, kun Suomen jalkapallomaajoukkue kohtasi Englannin. Peli päättyi tasatulokseen 1-1. Suomen ainokaisesta vastasi Jari “Jallu” Rantanen.
Suomen pään kontaktin nimeä Lucianoa ei enää muista, mutta tämä oli toiminut tulkkina Suomen jalkapallon A-maajoukkueelle pelireissulla Chilessä aiemmin samana vuonna. Kontakti järjesti brassikaksikon HJK:n treeneihin ja vakuutti kyseessä olevan Suomen paras joukkue. Pukukoppia etsiessään he törmäsivät ulkona “raitista ilmaa” hengittelevän Klubi-pelaajan Jyrki Niemisen, jonka olalla pelipaita reteesti lepäsi.
– Nieminen osoitti peukalolla, että se pukukoppi on tossa ylhäällä. Sitten mentiin pukukoppiin, niin (Markku) Palmroos oli laittamassa peliasua päälle ja Rantasen Jallu oli silmä ihan mustana. Jallu puhui meille muutaman sanan portugaliksi. Sanoin Fredolle, että eikös toi ollut se kaveri joka teki eilen maalin.
Luciano ja Fredo olivat tehneet keskenään herrasmiessopimuksen, että jos jompikumpi saa sopimustarjouksen, molemmat jää. Kyseessä oli niin sanottu pakettidiili seuran suuntaan – ota yksi, saat kaksi. HJK olisi halunnut jatkaa testijaksoa vain Lucianon kanssa, mutta tämä oli lojaali ystävälleen ja niinpä aika HJK:ssa jäi lyhyeen. Tähän väliin on sanottava, että se oli järkiratkaisu se!
Kaksikon rahavarat alkoivat uhkaavasti hupenemaan päivien kuluessa. He tuumasivat, että nyt on melkein pakko jäädä kylmään Suomeen pelaamaan ja tienaamaan rahat paluulippuihin Brasiliaan. Sanottakoon tässä välissä, ettei Suomen sarjoissa ollut vielä siihen mennessä pelannut yhtäkään brasilialaista jalkapallopelaajaa.
Suomen silloinen A-maajoukkuevalmentaja Martti Kuusela oli kuullut Helsinkiin saapuneesta brasilialaiskaksikosta ja tiesi vinkata seurasta, joka olisi mahdollisesti kiinnostunut.
– Se sai selvitettyä kuka vei meidät treeneihin ja soitti sille. Kaveri sanoi meille, että olisi yksi seura, joka haluaisi tehdä testijakson.
Kyseessä oli Lahden Reipas, joka pelasi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Reipas oli yksi nousijasuosikeista, mutta huonon alkukauden seurauksena sarjassaan toiseksi viimeisenä. Luciano ja Fredo päättivät tarttua oljenkorteen.
– Muistan kun sanoin, että mennään Lahteen. Jos se ei toimi niin ainakin me nähdään toinen kaupunki, kun me oltiin oltu koko ajan Helsingissä.
– Moottoritietä ei ollut kuin Järvenpäähän asti. Mentiin Orimattilan kautta Lahteen. Tultiin vähän ajoissa, kun oli väärät tiedot, että harjoitukset olisi kello neljältä, kun ne oikeasti oli kuudelta. Kuusysi harjoitteli Kisapuistossa tuona päivänä kello neljältä ja Reipas kuudelta.
Ensimmäistä kertaa elämässään Lahdessa ollut Luciano istui Fredon kanssa torin laidalla tappaen aikaa ja katseli eteen avautuvaa maisemaa.
– Sanoin kaverille, etteikö me voitaisi mennä katsomaan se keskusta. Se sanoi, että tää on se keskusta.
Auts. Turistikierrokselle lähtenyt kaksikko suuntasi Urheilukeskukseen. Siellä riitti ihmeteltävää.
– Mentiin Urheilukeskukseen ja sanoin, että voi vitsi mikä stadion. Monella brasilialaisella joukkueella ei ole noin hienoa stadionia kuin tuo Urheilukeskuksen.
Stadionin vieressä korkealle kohoavat mäkihyppytornit olivat vieras näky.
– Katsoimme, että mikä tuo on, se on varmaan joku sotamonumentti.
Kummastusta aiheuttaneiden Lahden keskustan ja mäkihyppytornien jälkeen oli aika suunnata Reippaan treeneihin. Treenit sujuivat hyvin ja brasilialaiset vaikuttuivat kuinka hienosti heidät otettiin vastaan. Vastaanotto oli lämpimämpää kuin stadin viileiltä kolleilta.
Nykyisin Lyseon liikunnanopettajana työskentelevä ja silloinen joukkuekaveri Petri Kurki muistaa kuinka brasilialaisten saapuminen Lahteen aiheutti positiivista värinää joukkueen sisällä.
– Meillähän oli ollut Suomessa aika paljon brittivahvistuksia jo ennen tätä, mutta ei kyllä Brasiliasta. Korvat hörähti, kun meille kerrottiin, että pari brassia tulee. Totta kai mielikuvat brasilialaisesta jalkapallosta ja niiden maineet maailmanmestaruuksineen, niin ainahan herätti odotuksia ja mielekiintoa siinä mielessä, että minkälaisia heppuja sieltä tulee.
Jalkapallo sai toimia yhteisenä kielenä.
– Jos oikein muistan, niin varsinkaan Luci ei oikeastaan puhunut siinä kohtaa hirveän paljon muuta kuin portugalia. Fredolla ehkä vähän enemmän oli englannin alkeita hallussa. Siitä se lähti käsimerkeillä ja eleillä homma käyntiin.
Reipas halusi ennen sopimustarjouksen tekemistä nähdä kaksikolta useammat treenit ja toiminnan tason myös pelitilanteessa. Palloliitolta oli herjennyt lupa kahteen testipeliin SM-sarjan otteluissa. Ensimmäinen peli pelattiin kotikentällä, mutta se ei jättänyt jälkipolville kerrottavaa.
– Reippaan puheenjohtaja oli siihen aikaan Pentti Heikurinen. Hän sanoi, että pelaa yksi peli vielä ja jos onnistut, me teemme sopimuksen teidän kanssa. Pelattiin FinnPaa vastaan ja he johtivat sarjaa. Me voitimme kaksi nolla ja tein molemmat maalit.
Luciano kohtasi jälleen saman tilanteen kuin Helsingissä. Reipas olisi halunnut tehdä sopimuksen vain Lucianon kanssa, mutta hän ei ollut valmis joustamaan sovitusta.
– Olin, että ei vitsi voi alkaa tämä rumba taas uudestaan. Neuvottelin niin ison sopimuksen minkä pystyin saamaan siihen aikaan – asunto ja kaikki.
– Sanoin, että vielä yksi viimeinen juttu, tee kaksi sopimusta. Mulle puoliksi ja puoliksi Fredon kanssa. Pentti katsoi mua ja kysyi, että oletko tosissasi. Ikäv ä kyllä, molemmat jää tai ei kumpikaan jää. Se onnistui. Sanoin Fredolle, että tule allekirjoittamaan – meillä on sopimukset.
Kurki muistelee kuinka Luciano ei ensisilmäyksellä vastannut stereotyyppistä kuvaa brassifutarista.
– Luci ei pelaajana ollut ehkä sellainen garrinhcamainen tai tälläinen pallojallittelija, taito oli vähän erilaista. Sitä siinä vähän ehkä katottiin, ettei tämä ole mikään kikka-Ville sanan varsinaisessa merkityksessä. Fredossa oli vähän enemmän sitä, ja nimenomaan ehkä just sitä kikkahommaa.
Nopeasti kävi ilmi, että Luciano keskittyi kikkailemisen sijasta laittamaan verkot tötterölle. Kyseessä oli puhdasverinen hyökkääjä mallia “fox in the box”, jonka maalinälkä kasvoi syödessä.
– Sillä oli hyvät ajoitukset, äärettömän vahva toimistossaan ja kun se tuli palloon, niin se tuli kuin hyökkäysvaunu panssaritermein. Sitten lenteli kaikki sammaleet sivuun.
– Laittoi hyvällä prosentilla niistä paikoista sisään ja sillä oli hyvä laukaus, pystyi tempomaan molemmilla jaloilla. Halusi palloa koko ajan sinne alueelle ja vähänkin kuin sai paikkaa, niin yritti ja aika usein helähti.
Alusta alkaen Luciano ja Lahti olivat match made in heaven.
– Luciano on loistava hymyilevä persoona. Hänestä oli helppo ruveta pitämään nopeasti. Varsinkin kun tulee hyökkääjä joka paukuttaa paljon maaleja niin kuka ei pitäis.
Keskikenttäpelaajana uraa luonut Fredo sai osakseen kritiikkiä lahtelaiselta jalkapalloväeltä, eikä onnistunut sulattamaan sydämiä Lucianon tapaan. Luciano muistaa kuinka häntä hieman vanhempi Fredo kärsi polvivaivoista, eikä päässyt juurikaan pelaamaan.
– Ihmiset Lahdessa sanoivat, että tämä toinen on pelaaja ja toinen on turisti, ja että mulla oli niin kuin kaksi valmentajaa. Yksi oli joukkueen valmentaja ja Fredo oli mun henkinen valmentaja.
Ensimmäinen kausi Reippaassa sujui hyvin ja Lucianon johdolla Reipas nousi sarjan alemmasta kastista kärkikahinoihin. Lahdesta Luciano löysi rinnalleen myös tyttöystävän, joten elämä kulki niin pelikentällä kuin sen ulkopuolella.
– Meillä meni hyvin, tein 15 maalia 13 peliin. Noustiin ihan sarjakärkeen, muttei saatu MP:tä kiinni. Mikkeli voitti ja nousi suoraan.
– Päästiin tasapisteisiin LauTP:n kanssa ja jouduttiin pelaamaan neutraalille kentälle Mikkeliin, että kuka pääsee liigakarsintaan. Lahdesta lähti hirveästi linja-autoja ja se oli hieno juttu. Jos Kuusysi oli Olympiastadionilla, niin vähän pienemmässä mittakaavassa oli, kun reippaalaiset lähti Mikkeliin.
Joukkueen päävalmentaja Hannu Hämäläinen laati otteluun toimivan taktiikan ja Reipas voitti ottelun 5-0.
– LauTP:lla oli käytössä paitsiolinja ja aina kun meillä oli pallo, juoksin omaan päähän ja meidän pakit nousi. Varmaan pakit teki kaikki maalit. En varmaan edes koskenut palloon, juoksin vain omaa kenttää päin. Se oli helppo peli mulle.
Tuohon aikaan joukkueen valmennuskieli oli suomi, jota Luciano ei tietenkään vielä ollut ehtinyt oppia. Peliä edeltävässä pelipalaverissa Kurki toimi tulkkina. Hämäläinen puhui palaverissa pitkään ja jossain kohtaa Kurki tulkkasi Lucianolle avainpointit.
– “You must attack”. Hämäläinen puhui taas pitkään. Katoin ”Kutea” ja se sanoi, että ”you must also defend”.
Kurki vahvistaa tapahtumaketjun menneen edellä mainitusti.
– Hannu ”Hämy” Hämäläinenhän oli loistava valmentaja. Hämyllä oli välillä pitkät tarinat ja se innostui kertomaan taktisia kuvioita perusteellisesti ja pitkään. Ehkä me haluttiin käännöksissä vähän tiivistää.
Kaksiosaisessa liigakarsinnassa Reipas ei onnistunut päihittämään Kopareita, joka piti paikkansa silloisessa Mestaruussarjassa yhteismaalein 3-2. Kauden jälkeen Lucianosta oli muutama suomalainen seura kiinnostunut, muun muassa sarjaporrasta ylempänä pelaava paikallisvihollinen FC Kuusysi. Luciano viihtyi kuitenkin Reippaassa ja allekirjoitti seuran kanssa jatkosopimuksen. Tällä kertaa Reipas ei tosin suostunut tekemään pakettidiiliä.
– Fredo meni pelaamaan Heinolan Palloon samana vuona. Olin helpottunut, kun kalavelka oli maksettu. Sitten pelasin Reippaassa ihan ikiomalla sopimuksella.
Kaudella 1986 Luciano johti nimeänsä kantavaa jalkapallokoulua, jossa oppeja kävi hakemassa moni tulevaisuuden jalkapalloammattilainen. Joidenkin kanssa Luciano jopa pelasi myöhemmin urallaan samassa joukkueessa. Yksi esimerkki tälläisestä pelaajasta oli Tero Penttilä.
Toinen kausi Reippaassa vaati Lucianolta sopeutumista uudenlaiseen rooliin, kun joukkueen hyökkäysosastoa saapui vahvistamaan Mika Väyrynen. Ei se FC Lahdessakin pelannut Mika Väyrynen, joka sinulla tulee ehkä ensimmäisenä mieleen, vaan se, joka on 1993 syntyneen hyökkääjän Tim Väyrysen isä.
– Yhden tarvitsi antaa periksi, kun molemmat olivat yhtä ahneita maalintekijöitä. Tiputin keskikentälle järjestämään maalipaikkoja ja Väyrynen oli aika hyvä viimeistelemään, se toimi ihan hyvin.
Ihan hyvin tosiaan, sillä kausi 1986 Reippaassa päättyi sarjanousuun. Siitä hetkestä tulee kuluneeksi näillä main 40 vuotta.
Tähti on syttynyt
Lucianon ura oli ottava suuren loikan eteenpäin, kun sveitsiläinen BSC Old Boys otti häneen yhteyttä kauden 1986 aikana.
– Kävin hotelli Kampissa Helsingissä juttelemassa heidän kanssaan. Heidän manageri oli kuullut minusta ja sillä oli jo sopimus valmiina ehtoineen. Se oli englanniksi. Sanoin, että minun tarvitsee lukea, kun kaikki sanat eivät olleet ihan hallinnassa.
Luciano palasi Lahteen onnellisena miehenä. Takataskussa oli Old Boysin sopimustarjous, joka oli taloudellisesti jo selkeästi isompi, mihin hän oli Suomessa tottunut. Haikeissaan hän oli toisaalta siitä, ettei tulisi jatkamaan Reippaassa, missä hän oli niin hyvin viihtynyt. Pelikavereiden reaktiokin jännitti.
Samoihin aikoihin Portugalissa lomamatkalla ollut Fredo oli tutustunut Portugalin pääsarjassa pelaanneen Portimonense SC:een päävalmentajaan Vitor De Oliveiraan. Portimonensen ykköshyökkääjä oli joutunut pahaan auto-onnettomuuteen ja tarvitsi tälle korvaajaa. Kuinka sattuikaan, Fredo tunsi siihen pestiin sopivan miehen.
Puhelimitse käydyissä neuvotteluissa Luciano pyysi Portimonenselta samoja ehtoja kuin Old Boys oli tarjonnut. Se järjestyi. Ennen päätöksen tekemistä Luciano suuntasi Lahden kirjastoon ja selvitti, minkälaisissa kaupungeissa seurat sijaitsivat. Kahta kertaa ei tarvinnut miettiä – Luciano suuntaisi kohti Portugalia.
Saavuttuaan Portugaliin Luciano meni katsomaan seuran reservijoukkueen ottelua ja tajusi astuneensa toisenlaiseen maailmaan.
– Olin katsomossa ja kaikki lehdet tulivat ottamaan kuvaa. Voi vitsi katsoin, että on aika kova taso. Se ero oli aika suuri Suomeen verrattuna. Sydän alkoi pomppailemaan, että miten pärjään.
Harjoitukset alkoivat ja Luciano sopeutui joukkueeseen nopeasti. Sopeutumista edes auttoi yhteinen kieli ja ruokatottumukset sekä se, että joukkueessa pelasi ennestään useampi brasilialainen pelaaja. Lucianon harjoiteltua joukkueessa parisen viikkoa oli edessä ensimmäinen peli. Peli päättyi Portimonensen 1-0 -voittoon ja voittomaalista vastasi Luciano. Alkutahdit sankaritarinan syntymiselle oli lyöty ja tämän jälkeen maaleja seurasi lisää.
– Benficaa vastaan maali, Portoa vastaan maali ja Sportingia vastaan maali.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisellä kaudellaan Portimonensessa Luciano viimeisteli yhteensä kuusi maalia. Kauden aikana seura pelasi myös Portugalissa leireillyitä huippujoukkueita, kuten Schalke04:ta, Borussia Dortumundia ja FC St. Gallenia vastaan harjoitusottelut. Saint Gallenia vastaan Luciano iski kaksi uransa kannalta arvoon arvaamattomaan noussutta maalia.
– Tein kaksi maalia enkä vielä tänä päivänäkään tiedä, miten sain tehtyä niin hienot maalit.
Portimonense tarjosi kelpo näytöt debyyttikaudellaan tiskiin lyöneelle Lucianolle kolmevuotista sopimusta hyvillä vuosittaisilla palkankorotuksilla. Kauden päätteeksi Luciano päätti palata Suomeen lomailemaan tyttöystävänsä kanssa interreilaamalla. Matka kesti kolme päivää ja matkan viimeinen osio oli laivamatka Tukholmasta Helsinkiin. Suomen päässä tulliviranomaiset eivät meinanneet päästä Lucianoa maihin vedoten taloudellisiin seikkoihin. Lucianolla kun ei ollut paljoa käteistä mukana, eikä pankkikorttiakaan. Shekkivihko löytyi, mutta se ei saanut viranomaisia vakuuttuneeksi.
– Tyttöystävän täti tuli sinne ja allekirjoitti jonkun paperin. Se oli vastuussa mun oleskelusta täällä. Sanoin, että voi herranjestas. Olin niin vihainen, se tuntui niin nololta. Kaikki rauhoittelivat minua, että tämä on ihan normaalia.
Lahteen päästyä, Lucianon anoppi kertoi puhelimen soineen viimeisen muutaman päivän ajan lähes tauotta. Puhelimen toisessa päässä oli puhuttu vierasta kieltä, kenties portugalia, aprikoi anoppi.
– Odotin puhelimen lähellä ja vastasin. Se oli mun seura ja ne kysyi, missä olen. Sanoin, että olen Suomessa. “Eiku tuu takaisin ihan heti, yksi seura Saksan Bundesliigasta haluaisi ostaa sinut.”
Luciano luuli puhelua aluksi pilanteoksi, mutta hänet saatiin vakuuttuneeksi tilanteen aitoudesta.
– Kavereillani on hirveitä piloja ja sanoin, että älä nyt viitti, että kuka tää on. Minulle sanottiin ei tämä ole mitään pilaa, usko pois.
Luciano jäi Suomeen muutaman päivän ajaksi ennen Portugaliin paluutaan. Hän kävi Reippaankin mukana harjoittelemassa, eivätkä joukkueen pelaajat olleet tuntea häntä samaksi mieheksi.
– Ne huomasi, että on jotain eroa Portugalin ja Suomen välillä. Juoksutreenit mitä oli Reippaan aikana, olin aina viimeinen. Olin laiska tai muut olivat parempia.
– Mentiin juoksemaan Pikkuveskulle ja vedin ihan kärkeen. Kaikki sanoi, ettei tämä ole se sama mies. Oli kunto ihan kohdallaan.
Portugaliin palattuaan, Luciano vietiin lentokoneeseen, joka lensi Frankfurtiin. Seuraa, joka hänet halusi ostaa, ei paljastettu hänelle itselleen missään vaiheessa. Frankfurtin lentokentällä joku portugalin taitoinen taho tuli hänet noutamaan auton kyytiin ja sitten kurvattiin jo autobaanalle. Tässäkään kohtaa ei ollut tietoa, mihin häntä oltiin viemässä. Tilanne alkoi muistuttamaan kauhutrilleriä.
– Mentiin moottoritielle ja mentiin aika kovasti. Pelotti enemmän se ajo kuin lento. Saavuimme johonkin hotelliin, en tiennyt edes mikä kaupunki se oli. Ihan kuin olisin ollut kidnapattu.
Viimein matkan määränpää paljastui. Kyseessä oli 50 000 asukkaan kaupunki nimeltään Homburg, jonka paikallinen jalkapalloseura pelasi Bundesliigassa.
– Ne olivat kuullut minusta Portugalista ja nähnyt videot. Heidän nykyinen valmentaja oli Saint Gallenin entinen valmentaja. Se oli kuulemma sanonut, että haluan se blondin, joka pelasi Portimonensessa.
Portugalissa hyvin viihtynyt Luciano hieman empi siirtymistä Saksaan, mutta mahdollisuus pelata arvostetussa Bundesliigassa ja paremmat taloudelliset ehdot saivat hänet kallistumaan siirron kannalle.
Homburg kuului sarjan pienimpiin joukkueisiin, mutta onnistui kaatamaan mm. Bayern Münchenin. Luciano näyttää kuvaa tuosta pelistä, missä hän taistelee pallosta kertaalleen maailman parhaaksi valitun jalkapalloilijan Lothar Matthäusin kanssa. Ensimmäisen puolivuotisen ajanjakson aikana Lucianolle kertyi pelejä 19 kappaletta, maaleja tasan nolla.
Kuivalle kaudelle yksi syy oli heti syksystä alkanut alavatsan ja lähentäjien seudulla esiintyvä kipu.
– Luulin, että se on uudet treenit ja uusi alusta. Kivut pahenivat. Sain antibiootteja ja kävin lääkärillä. Ei auttanut mitään. Oli tosi vaikeaa treenata ja pelata.
Saksassa koitti joulutauko. Avioliiton onnelliseen satamaan saksalaisessa maistraatissa purjehtinut Luciano tuli lomalle Suomeen vaimonsa kanssa. Suomessa parille järjestettiin pienimuotoiset hääjuhlat.
– Kaverit kysyivät, miten Saksassa menee. Sanoin, että joo ihan hyvin menee, mutta alavatsa ja lähentäjät on niin kipeät, etten pysty pelaamaan. Puhuin vaimon kanssa, että pakko saada tietää, mikä tämä on.
Apu löytyi Päijät-Hämeen keskussairaalasta. Perustesteissä ei löytynyt mitään poikkeavaa, mutta ultraäänilaite paljasti kipujen aiheuttajan. Vatsalihasten ja lähentäjien liitoskohdan seutuvilla kasvoi kysta. Lääkäri selvensi, että kysta pitäisi leikata pois ja selvittää onko se hyvä- vai pahalaatuinen.
– Sanoin kiitos, nyt mä tiedän. Menen Saksaan ja kerron mun lääkärille.
Saksassa Luciano sanoi häntä tutkineille lääkäreille, että mennään suoraan synnytysosastolle.
– Ne katsoivat minua olenko hullu.
Luciano otti ultraäänilaitteen omiin käsiinsä ja kyseli lääkäreiltä näkevätkö he kystan. Itseoppinut tohtori-Luciano onnistui tovin kuluttua paikantamaan kystan näytölle ja saksalaisten lääkäreiden ei auttanut kuin pyöritellä päitään.
– Teki mieli itkeä. Ne joutui leikkaamaan ja katsomaan onko se paha- vai hyvälaatuinen. Ne huomasi, ettei mun lähentäjät ole niin joustavat ja kerta kun pitää tehdä leikkaus, niin korjataan sekin. Leikkauksen jälkeen vedin melkein spagaatin.
Isohkosta operaatiosta toipumisessa meni Lucianolta neljän kuukauden ajan. Homburg ajautui Lucianon toipuessa putoamiskamppailuun ja seura päätyi vaihtamaan valmentajaa. Uudeksi päävalmentajaksi palkattiin serbialainen Slobodan Čendić.
– Hän oli mulle tosi paha, se haukkui mua. Se oli jalkapallourani kamalinta aikaa.
Valmentajanvaihdos ei tuonut kaivattua piristysruisketta ja Homburg tipahti sarjaporrasta alemmas. Niin Lucianon kuin Čendićin sopimukset jatkuivat, eikä kohtelu muuttunut sen paremmaksi.
– Se oli kova valmentaja. Kovia valmentajia mulla oli monta, mutta törkeä on ihan eri juttu. Se ei ottanut mua edes harjoitusleirille mukaan.
Vaikutti vahvasti siltä, että Čendić koitti savustaa Lucianoa ulos joukkueesta. Luciano teki kuitenkin omatoimiset harjoitukset ja piti siten huolta siitä, ettei syyllistynyt mihinkään sopimusrikkeeseen.
– Ne tuli takaisin ja alkoi treenit. Yksi kaunis treeni, niin oliko höynäpelissä, joku veti liukkarin ja mun pohjeluu meni poikki.
Pohjeluun katkeamisesta kuntoutuminen oli kuitenkin verrattain nopeaa ja jo parin viikon päästä Luciano pääsi hiljalleen harjoittelemaan. Syksyn ja alkutalven aikana vastuuta sarjapeleissä ei kuitenkaan tullut koirankopituksen ja loukkaantumisen vuoksi.
Vuodenvaihteessa hänen edellisen seuransa Portimonsensen puheenjohtaja soitti ja tiedusteli Lucianon paluuhaluja Portugaliin. Luciano kävi Portugalissa vetämässä parit treenit, vaikkei vielä ollut täysin toipunut vammastaan. Lähtö Čendićin ikeen alta houkutteli.
Nimien ollessa jo papereissa ja Lucianon tehdessä Saksasta lähtöä, hänelle selvisi syy, miksi Čendić oli ollut hänelle niin kova – kyse oli lopulta väärinymmärryksestä. Čendić pyysi anteeksi ja kertoi, että agentti joka järjesti Lucianon Homburgiin, oli sama agentti joka oli junaillut hänelle aiemmin urallaan potkut.
– Se ei halunnut olla missään tekemisissä tuon kaverin kanssa. Se oli välikäsi, en tuntenut edes henkilöä.
Čendić yritti vielä tuloksetta pyörtää Lucianon päätä, sillä hän näki Lucianon harjoitelleen hyvin ja olevan joukkueen paras hyökkääjä. Luciano palasi Portugaliin ja kauden päätteeksi Homburg onnistui nousemaan takaisin Bundesliigaan. Lucianon pelioikeudet jäivät Saksaan ja hän siirtyi Portugaliin vuokralle.
Portimonensessa Luciano pelasi kaudet 1988-1991 ja iski noiden kausien aikana kymmenen maalia 66 pelatussa ottelussa. Vuotta -90 varjosti veli Angelon kuolema vain vähän reilu parikymppisenä. Hän menehtyi äkillisesti edenneeseen syöpään, eikä Luciano ehtinyt edes jättämään hyvästejä kasvotusten.
Kaudeksi 1991-1992 Luciano siirtyi saman sarjan Rio Aveen. Rio Avessa syntyi kolme maalia 20 ottelussa. Ulkomaankiertue oli kuitenkin tulossa päätökseensä.
– Avioliittoni alkoi olla aika huonossa hapessa ja sanoin, että jos muutetaan takaisin Suomeen.
Niinpä nuori pari palasi Suomeen yli viiden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen toivoen sen parantavan välejään. Kauden 1992 ajan Luciano edusti tamperelaista Ilvestä pelaten yhteensä 20 ottelussa ja tehden niissä viisi maalia.
Tulkkaava maalitykki
Tässä kohtaa tarinaa teen sellaisen välihuomion, että Lucianon tuntuu tuntevan Lahdessa tänä päivänä likipitäen kaikki. Haastattelumme aikana nopeat morjestukset ovat käyneet heittämässä esimerkiksi lahtelainen mediapersoona Matti Eve ja tämän seurassa ollut Pelicans-pakki Michal Jordán. Hämmästyn yhdessä vaiheessa, kun Luciano huudahtaa kovaan ääneen “Piracaia”. Tervehdys on osoitettu FC Lahti juniorit Ry:n kehityspäällikkö Esa Lehikoiselle, joka kertoo, että hänellä oli 90-luvulla samanlainen hiuspehko kuin legendaarisella FC Jazzin brassihyökkääjä Piracaialla. Onpa hän Porissa aikoinaan nimikirjoituksenkin antanut jonkun luullessa häntä Piracaiaksi. Siitä lempinimi.
Keväällä 1993 HJK oli treenileirillä Portugalissa ja joukkueen valmentaja Jari-Pekka Keurulainen pyysi Lucianon mukaan reissuun tulkin rooliin. Luciano pyysi lupaa harjoitella mukana. Lopulta hänet vaihdettiin kentälle eräässä pelissä, jota HJK oli häviämässä luvuin 3-0. Luciano iski hattutempun pelin päättyessä HJK:n 4-3 -voittoon. HJK:n pelaaja Jouko Vuorela kirjoitti matkasta Hesariin.
– Helsingin Sanomat kirjoitti, että HJK oli huonossa hapessa, mutta tulkki hyppäsi kentälle ja ratkaisi pelin.
Paluu Suomeen ei pelastanut Lucianon ja hänen vaimonsa avioliittoa, vaan lusikat menivät jakoon. Kauden 1993 aikana Luciano ei pelannut missään seurassa. Hänen pelioikeutensa olivat edelleen Homburgissa, eikä sellaista seuraa löytynyt, joka olisi vaaditun vuokrasumman maksanut.
Talveksi Luciano suuntasi kotimaahansa Brasiliaan ja toipui avioerosta läheistensä parissa. Elämä alkoi normalisoitumaan. Hän harjoitteli Grêmion kanssa ja oli jopa puhetta, että hän tekisi sopimuksen seuran kanssa. Grêmio hankki kuitenkin toisen hyökkääjän, eikä Lucianolle ollut tarvetta.
Kuusysi oli tehnyt kaudeksi 1994 sopimukset kahden brasilialaisen Andyn ja Nenon kanssa. Joukkueen päävalmentaja Jorma Kallio kysyi Lucianoa avuksi tulkkaamaan. Tulkin pesti vaihtui nopeasti pelaajan rooliin. Pelaamiseen saatiin erikoislupa Homburgista.
– Taas jalkapallo lähti rullaamaan. Vuosi oli ollut vähän epävarmaa. Kuusysin ekana vuotena olin hyvä, jopa parempi kuin ne kaksi muuta brassia. Joku sanoi, että mä tulkkasin väärin, että pääsisin pelaamaan.
Kausi 1995 oli Kyykän nuorelle miehistölle haastava. Luciano oli loukannut nilkkaansa, eikä pystynyt auttamaan täydellä kapasiteetilla.
– Ei tarvinnut leikkausta, mutta olin aika pitkään pois. Yritin pelata, mutta vähän kinkkasin. Korhosen Ismo sanoi, että olin kuin Suomen hevonen.
Kyykkä tippui kauden päätteeksi sarjaporrasta alemmas ja se oli seuralle lopun alkua. Vuoden 1995 lopulla tehdyn Bossman-päätöksen myötä Luciano sai viimein tehdä sopimuksen ilman Homburgin hyväksyntää ja siirtyä vapaana pelaajana mihin vain.
Luciano kävi talven ajan lomailemassa Brasiliassa, mutta jatkoi uutta nousua hakevassa Kuusysissä kauden 1996 ajan. Luciano voitti divarin maalikuninkuuden, ja tapasi näihin aikoihin myös vuonna 1999 syntyneen tyttärensä äidin. Sarjanousu jäi kuitenkin haaveeksi, joten ei makeaa mahan täydeltä. Kauden -96 päätteeksi Kyykkä ja Reipas sulautettiin yhteen, ja tilalle muodostettiin FC Lahti.
Kun yksi aikakausi päättyy – toinen alkaa
Luciano jatkoi peliuraansa FC Lahdessa, missä kaikki piti aloittaa tyhjältä pöydältä – tai siis ehkä vähän hämäävä kuvaus tilanteesta, kun edes sitä pöytää ei ollut. Toimistolla arkea alkoi pyörittämään seuran ensimmäinen sihteeri, nykyisen puheenjohtaja Thomas Hoodin vaimo, Irmeli Rantanen.
– Simolan Nikon ja parin muun kanssa käytiin hakemassa tuolit ja pöydät Irmelille. Kävin ostamassa kynät ja paperit. “Hape” (Harri Kampman) oli toimitusjohtaja ja koutsi. ”Peksa” (Esa Pekonen) oli kakkoskoutsi.
FC Lahden kannattajakulttuuri lähti kehittymään pienin askelin.
– Olimme ”The Reds”, pelattiin punaisilla Adidaksen paidoilla. Hämärä muistikuva, että pelattiin Uusi Lahti Cup ja voitettiin. Eka laulu alkoi, että ”Luciaano, Luciaano, ole ole ole”.
FC Lahden ensimmäinen kausi ei tuonut nousua Veikkausliigaan. Luciano muistaa kuinka kolme tuiki tärkeätä pistettä sössittiin peluuttamalla pelikiellossa ollutta MyPasta lainattua David Moorea.
– Sillä oli korttitili täynnä, eikä kukaan ei tiennyt sitä. Hävittiin kolme pistettä. Se nousumahdollisuus meni aika paljon siihen.
Kampman myytiin talvella 1998 skotlantilaiseen Motherwelliin ja päävalmentajavastuun otti Pekonen. Kausi lähti yskähdellen käyntiin, vaikka FC Lahti oli suurehdokas voittamaan koko sarjan.
Armoitettu lahtelaislähtöinen maalintekijä Ismo Lius oli liittynyt vahvistamaan joukkuetta. Alkukauden hän oli pelannut kiikaritehoilla ja Korkeasaaren apinat olivat alkaneet rakentaa majaa hyökkääjän harteille. Hyökkääjänä Luciano tiesi, mitä tilanne vaati. Ketsuppipullon korkki piti kammeta auki.
– Meillä oli yksi peli Urheilukeskuksen kentällä. Harhautin ja olisin voinut tehdä maalin. Vein ja vein, ja syötin taaksepäin kuitenkin. Mietin, että jos nyt ei tule maalia, Peksa tappaa mut.
– “Ispi” tuli sieltä ja puff, teki sen ekan maalin. Sen jälkeen se oli kuin syntynyt uudestaan ja teki kahdeksantoista maalia sillä kaudella.
Lahti nousi Veikkausliigaan näytöstyyliin.
– Oli niin kiva mennä pelaamaan kun kaikki sujui. Olisin halunnut olla koutsi tavallaan, kun kaikki sujui loistavasti ja tiedettiin, ettei meillä ole mitään hätää.
Viimeiseen peliin Pekonen laittoi Lucianon pelaamaan liberon roolia.
– Jos mä olisin aikaisemmin tietänyt ja kokeillut, niin olisin varmaan pelannut liberoa aina. Se oli niin ihana pelipaikka. En tiedä miksi ne lopetti libero-paikan. Siinä sä olet maestro.
Lucianolle vuosi 1999 oli raskas, eikä kentällä kulkenut toivotunlaisesti. Pekonen luotti kentällä Lucianon sijasta unkarilaiseen Péter Kovácsiin. Peliaikaa konkariosastoon kuuluneelle Lucianolle siunaantui kahdeksassa ottelussa lähinnä jämäminuuttien muodossa.
– Oli vaikeaa, kun vaimo oli raskaana. Palkat Suomessa olivat pieniä. Joutui ottamaan säästöistä ja miettimään tarkemmin, mitä tehdä ja ikä alkoi painamaan.
– Valmentajan valinta oli, että ne panosti siihen. Se oli hyvä jätkä tuo Peter Kovacs. Peksa tykkäsi siitä hirveästi.
Jo aiemmin Lius oli siirtynyt kakkosdivisioonaan FC Hämeenlinnan pelaajavalmentajaksi. Lucianolle avautui mahdollisuus vaihtaa paikkoja Liuksen kanssa.
– Sanoin, että tämä on ihan sopiva aika lähteä pois. Kävin Hämeenlinnassa treenaamassa. Sanoin Hämeenlinnan johtajille, että suostun tähän, mutta yksi juttu – en halua mennä takaisin Lahteen. Jos te nyt otatte minut, niin otatte minut loppukaudeksi.
Mielenkiintoisen kuvion lopputuloksena Luciano suuntasi Hämeenlinnaan ja Lius palasi Lahteen. Hämeenlinnassa pelikentällä kulki ja Luciano sylki 18 maalia ollen tärkeä palanen seuran nousussa sarjaporrasta ylemmäs. Lahteen Luciano ei enää palannut, vaan hän pelasi Hämeenlinnassa kaudet 1999-2001. Pelaajauransa viimeiset pelit hän pelasi kaudella 2002 TP-Lahdessa miesten kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Kakkosessa ollessaan 39-vuotias.
Italialaista ruokaa rakkaudella
Olen ehtinyt hotkia jo aikoja sitten Cleopatra-annokseni, joka oli makunystyröitäni hellittelevä annos – voin vahvasti suositella. Luciano puolestaan on puhunut niin kiivasti, että on pystynyt syömään vain muutaman haukun sieltä täältä. Hänen jäähtynyt annos lähtee dogibägissa mukaan kotiin.
Alun perin Mamma Maria sijaitsi Vesijärvenkadulla. Vuonna 1995 ovensa avanneen ravintolan perustajaan Mauro Pranoviin Luciano oli tutustunut pelatessaan Kuusysissä. Pelaajauran päätyttyä pallon potkiminen vaihtui ravintolamaailmaan, kun Mauro tarjosi töitä ravintolastaan. Myöhemmin Lucianolle avautui mahdollisuus ostaa ravintolasta osakkuus. Jonkinlainen unelman täyttyminen oli sekin, sillä pelaajaurallaan Luciano oli aina ensimmäisenä tekonaan selvittänyt, missä sijaitsee kunkin kaupungin lähin italialainen ravintola.
Lucianon valmennusura FC Lahdessa käynnistyi Kampmanin houkuttelun ansiosta vuonna 2003. Paluun Lahden peräsimeen tehnyt Kampman oli kysynyt, josko Luciano haluaisi vetää joukkueelle palauttavat harjoitukset. Luciano vastasi kutsuun myöntävästi. Harjoitusten jälkeen pelaajat kysyivät tulisiko Luciano uudestaan ja siitä kaikki lähti. Ottelutapahtumiin Kampman ei vielä Lucianoa ottanut mukaan vierelleen, mutta siihenkin tuli muutos kaudelle 2004, kun hänen pestinsä kakkosvalmentajana virallistettiin.
– Ei voinut hakea mallia YouTubesta. Tein syöttödrillit ja maalintekotreenit ihan omasta päästä. Uskon, että jätkät tykkäsivät siitä.
Valmentaminen näyttää helpolta silloin, kun valmentajalla on homma hanskassa. Luciano näki ja koki läheltä, mikä ero on vasta-alkajan ja kokeneen kehäketun välillä.
– Olin ihan rookie aluksi. Se ei sujunut yhtään. Hape tuli keskikentälle ja alkoi käskemään, niin kaikki alkoi sujumaan. Mietin, että jos haluat olla koutsi, niin on vielä pitkä matka, missä Hape on. Oli kiva olla hänen alainen.
Kesällä 2004 Luciano kävi yhdessä suuresti arvostamansa ystävänsä ja FC Lahden silloisen joukkueenjohtajan Mika Viljasen kanssa tekemässä pelaajatarkkailijan työtä Forssassa. Lahdessa kaudella 1999 pelannut Rodrigo oli kertonut Lucianolle, että jo aiemmin Suomen kentillä ihastuttanut maanmies Rafael pelasi Forssassa kolmosdivaria.
– Kävin “Millin” kanssa katsomassa kolmosdivarissa pelin. “Rafu” oli varmaan kaksisataa kiloinen, mutta se oli niin hyvä kuitenkin.
– Jouduttiin ensin Millin kanssa puhua Hapelle, että siellä on meidän mies, mutta se on vähän huonossa kunnossa. Kimmo Vapaamaa laittoi hänet ihan tip top kuntoon.
Lahden päävalmentajaksi kaudeksi 2006 palkattiin ex-maajoukkuevalmentaja Antti ”Mursu” Muurinen ja hän halusi jatkaa yhteistyötä Lucianon kanssa. Lucianon mukaan Muurinen toi ottelupalavereihin mukaan enemmän maajoukkuevuosiltaan tuttuja elementtejä, kuten Power Point -esityksiä. Hymyilevä viiksimies teki vaikutuksen.
– Se itsehallinta oli tosi kova. En ole koskaan nähnyt sen kiroavan. Siltä tuli aina joku jummijammi, kun teki mieli kiroilla.
Kauden 2006 viimeinen peli jätti Lucianoon pysyvän muistijäljen tapauksen eriskummallisuuden vuoksi. Muurinen soitti ottelupäivän aamuna ja kyseli vallitsevaa säätä Lahdessa. Aurinko paistoi, joten Luciano kertoi sään olevan hyvä. Muurinen kuitenkin pyysi Lucianoa käymään vielä tarkastamassa kentän kunnon paikan päällä.
– Kenttä oli ihan märkä, mutta ihan hyvä. Kolmelta kenttämestari soitti mulle ja sanoi, ettet usko, tule käymään. Se vesi mikä oli kentän päällä, se jäähtyi ja se oli ihan kuin lasi olisi laitettu kentän päälle. Kenttä itsessään oli ihan pehmeä ja hyvä.
– Soitin Muuriselle ja (Jussi) Lumiolle, ettei tuota peliä pelata. Kävin kotona hakemassa pari lumikolaa ja soitin kaverin, että tuotko kolan. Soiteltiin myös FC Lahden kannattajille. Oli varmaan 10-20 henkilöä kolaamassa jään pois. Olin ihan hiestä märkä ja puhki siitä.
Lucianon ja kannattajien tekemä kova työ ennen ottelua ei näkynyt joukkueen otteissa kentällä ainakaan hyvällä tavalla.
– Herranjestas se oli 4-0 turpaan kotona Kotkaa vastaan. Olin niin vihainen.
Muurisen toinen kausi Lahdessa päättyi ennen aikojaan. Kausi 2007 oli jo kääntymässä päätökseen, kun mediassa alkoi spekulaatiot Muurisen lähdöstä seuraavaksi kaudeksi HJK:n päävalmentajaksi.
– Toimistolta Lumio soitti, että Muurinen on lähdössä HJK:hoon ja ne haluaa, että se lähtee heti.
Lumio pyysi Lucianoa hoitamaan viimeiset kolme liigamatsia päävalmentajan roolissa. Totta kai Luciano suostui, vaikkei itseään päävalmentajaksi kokenut. Lucianon ensimmäinen peli seuran päävalmentajana sai lentävän startin, kun vieraspelissä Hakaa vastaan Rafael tykitti Lahden johtoon jo ensimmäisellä peliminuutilla.
– Katsoin penkille ja sanoin, että jos olisin tiennyt tämän olevan näin helppoa, olisi voitu vähän aikaisemmin aloittaa. Rafu tuli maalin jälkeen halaamaan. Mulla on siitä kuva, kun joku sen on ikuistanut, se oli hieno hetki.
Voittoa ei tuosta pelistä kuitenkaan tullut pelin päättyessä lopulta 1-1 -tasapeliin. Seuraava kohtaaminen MyPaa vastaan päättyi puolestaan 0-1 -kotitappioon. Kauden viimeinen peli Pietarsaaressa FF Jaroa vastaan oli varsinainen kokemus. Vain reilun parinkymmenen peliminuutin jälkeen lahtelaisten Tommi Vartiainen lensi suihkuun suoralla punaisella kortilla.
– Olen antanut haastattelun Pietarsaaressa, että ainoa mikä meni suunnitelmien mukaan oli lähtöaika.
Peli ei kulkenut ja peli päättyi Jaron 3-0 -voittoon. Käteen jäi sentään liigadebyytin antaminen nuorelle lahtelaiselle lupaukselle Jere Pitkälälle. Joukkueenjohtaja Viljanen ehdotti Lucianolle, että antaisi mahdollisuuden nuorelle lupaukselle.
– Ei oo paha idea Jeren Veikkausliigadebyytti. Kaveri oli minuutin kentällä ja otti suoran punaisen kortin. Ensimmäinen taklaus, eikä se ole koskenut palloon ja punainen kortti.
Sen verran vuodet ovat muistia hämärtäneet, että todellisuudessa peliminuutteja Pitkälälle kertyi yhden sijasta viisi. Pitkälä sattui pelaamaan useamman vuoden ajan vetämässäni Kortteliliigajoukkueessa F.B. Beachissa ja tarkistin tapahtumien kulun mieheltä itseltään. Pelaajaurallaan lopulta kaksi liigaottelua pelannut Pitkälä vastasi, että pallokosketuksia kertyi itse asiassa FF Jaro -pelissä yllättävän monta. Pelin jälkeen tuttuun tapaansa hymyilevä Luciano oli sanonut, että “käskin ottaa punaista kiinni, en punaista korttia.”
Lucianon päävalmentajuus kesti siis kolmen ottelun ajan. Päävalmentajaksi kaudeksi 2008 saapunut Ilkka Mäkelä halusi hänkin pitää Lucianon valmennustiimissään. Lahti äityi kauden edetessä hyvään vireeseen ja loppukauden hurjaan liitoon joukkueen liidasi paluun tehnyt Jari Litmanen.
Luciano kokee, ettei Litmasen ensimmäisen paluun aikana vuonna 2004 joukkue hänen ympärillään ollut tarpeeksi hyvä menestymään. Vuonna 2008 tilanne oli toisenlainen.
– Ei ihme, kun voitettiin pronssi. Jari tunsi, että nyt on hyvä porukka. Se oli niin motivoinut ja oli niin hienoa nähdä se. Junnut oli mennyt harjoituskentältä pois ja hän oli vielä, että “Luci heitä pallo, heitä pallo”. Se halusi näyttää ja olla se kuningas, mikä se on.
Kaudella 2009 Luciano koki Lahden kanssa seurahistorian ensimmäiset europelit. Kaudeksi 2009 hänet palkattiin myös farmisseura City Starsin päävalmentajaksi, ja kalenteri alkoi olla yhdelle miehelle vähän turhan täynnä.
– Juoksin paikasta toiseen. En ollut kotona kuin nukkumassa. Oli aamutreenit, taitokoulu ja ravintola. Lapsi kasvoi ja halusin olla senkin kanssa. Parisuhde alkoi kärsiä, kun ukko oli koko ajan pois. Se oli tosi hankalaa.
Kausi 2010 päättyi sarjasta putoamiseen ja samalla tuli hetkellinen stoppi myös Lucianon valmentajauralle, vaikka kyselijöitä uusiin valmennustehtäviin eri puolilta olikin.
– Hävisi fiilis jalkapallosta ylipäätään.
Yhteys FC Lahteen ei kuitenkaan katkennut. Moni joukkueen pelaajista kävi Lucianon luona ripittäytymässä.
– Pelaajat kävi syömässä ja olin vähän niin kuin pappi. Kaikki tuli kertomaan mulle hyvät ja huonot jutut. Yritin vähän neuvoa.
Nuorissa on tulevaisuus
Paluu valmennustehtäviin tapahtui jälleen spontaanin tapahtumaketjun seurauksena. Litmanen oli kutsunut reilun kymmenen hengen porukan Hook-ravintolaan seuraamaan vuoden 2022 MM-kisojen pelejä. Porukkaan liittyi pitkän linjan jalkapallovalmentaja Joni Kallioinen, joka huikkasi Lucianolle, että tulisiko tämä aamulla B-poikien aamutreeneihin hänen kanssaan koutsaamaan. Luciano käski soitella aamulla uudestaan.
– Seuraavana aamuna se soitti mulle, että lupasit mennä mun kanssa aamulla treeneihin. Sanoin, etten luvannut, mutta okei katotaan, voin tulla.
Luciano aloitti B-junioreiden valmennuksessa palattuaan Brasialian lomalta ja sille tielle Luciano on jäänyt. Aisaparinaan hänellä on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut nuori valmentajalupaus Ilari Koljonen, joka on toiminut B-junioreiden vastuuvalmentajana tämän ajan.
– Se on mahtava tyyppi. Meillä synkkaa hienosti. Sillä on iso tulevaisuus jalkapallossa varmaan aikuisten parissakin. Varmasti tulee mahdollisuus jossain vaiheessa.
Arvostus tuntuu olevan molemmin puolista. Turusta alun pitäen kotoisin oleva Koljonen puhuu kollegastaan silmät loistaen.
– Aika nopeasti Lucianoon pääsi käsiksi. Lucianoa kun miettii, niin tosi avoin ihminen ja tuo ittensä aina peliin, niin helposti pääsi tutustumaan. Helppo sanoa jälkeenpäin, että onneksi pääsi tutustumaan Lucianoon – aivan fantastinen ihminen.
– Luci on tämmöinen syöttödrilli vastaava ja hänellä on tietyt slotit viikossa, milloin Luci pääsee hallitsemaan koko porukkaa.
Kaksikkoa valmennustiimissä täydentää muutaman kerran viikossa talenttivalmentaja Mika Heino. Koljonen kertoo, että Luciano tuo porukkaan loputtoman määrän ideoita ja ammattilaisuran aikana kerrytettyä kokemusta lajin huipulta.
– Luciano on ehkä maailman idearikkain ihminen ja kun me keskustellaan asioista, niin ei ole oikein tilannetta, ettei Lucianolla olisi jotain mielipidettä ja ajatusta. Itsellä vastuuvalmentajan roolissa on vastuu, että mikä me niistä tuhannesta ideasta priorisoidaan siihen.
– Lucianoa kun miettii valmennustiimissä, niin aivan älyttömän arvokas lisä siinä mielessä, että kokemusta nimenomaan on ja sitä on valmis jakamaan minulle ja pelaajille. Jos mietin sitä showta mitä hän pyörittää siinä syöttödrillin aikana, niin Luci osaa olla oikealla hetkellä tosi vaativa.
Koljonen kertoo hauskan muiston heidän ensimmäiseltä yhteiseltä vieraspelireissulta, joka suuntautui Vaasaan. Luciano alkoi bussin nytkähtäessä liikkeelle iskemään juttua.
– Oltiin Tampereen kohdalla, niin Lucianolla ekan kerran loppu se tarina. Ihan älytön se kokemus ja mitä tarinoita sieltä tulee. Ei ne tarinat ole ainakaan hiipuneet siitä.
Suomen kansalaisuuden Luciano sai vuonna 2018. Sujuvaa suomea brasilialaisaksentilla puhuva Luciano on äidinkielensä vuoksi ollut vuosien varrella tärkeä linkki etenkin Brasiliasta saapuvien pelaajien kotouttamisessa Lahteen. Vuosien varrella seuraa ovat edustaneet lukuisat brasilialaiset pelaajat ja niistä riittäisi hauskoja tarinoita vaikka kuinka. Osa on painokelpoista, osa ei. Haasteet ovat yleensä liittyneet erilaiseen ilmastoon tai kielellisiin haasteisiin.
Yksi esimerkki kielimuurista.
– Andy itki, ettei kukaan syötä mulle. Sanoin, että sun on pakko lopettaa tää ”ei-juttu”. Brasiliassa, kun sä haluat huomiota, sanot ”ey ey”. Totta kai jätkät menee pallon kanssa ja Andersson sanoo ”ey ey”. Sanoin, että ”ey ey” tarkoittaa ”no no”. Sitten Andersson lopetti sen.
Pekka Penttisen jo Kuusysin ajoilta tuntenut Luciano sanoo edesmenneen huoltajan olevan seuran kaikkien aikojen numero ykkönen. Luciano muistelee nauraen, kuinka Penttisen kärsivällisyys ei aina meinannut kestää brasilialaisten pelaajien kanssa.
– Se kuka on viimeinen, joka tulee suihkusta, on brasilialainen. Se johtuu siitä, kun meillä ei ole juoksevaa lämmintä vettä. Se on niin ihanaa, kun olet tunnin siinä ja koko ajan tulee lämmintä vettä. Brasiliassa on suurimmalle osalla semmoinen pieni sähköjuttu, että tulee muutama tippa lämmintä vettä.
– Pekka aina sanoi, että ”voi että, kun ne ei lähde pois. Mä haluan kotia, tulkaa pois sieltä suihkusta.”
Viime vuonna koettiin konkreettinen esimerkki siitä, kuinka arvokasta on, että seuran tukena on Lucianon kaltainen hahmo. Lahti oli vieraspelireissulla ja joukkueen topparin Pedro Casagranden vaimo joutui sairaalaan. Nuorella parilla oli pieni vauva, joka tarvitsi hoitajaa – muuten tämä olisi pitänyt viedä sijaisperheeseen. Lumio soitti Lucianon hätiin.
– Menin totta kai sairaalaan. Joku toi vauvan ja repun ja vaunun. Se oli vähän väsynyt, heilutin vähän sitä ja se nukkui.
– Hoidin vauvaa puoleen yöhön asti, kun ne tuli pelimatkalta takaisin Lahteen. Mulla on kuva ja video, kun se oli mun sylissä. Lähetin äidille ja isälle viestin, että kaikki on hyvin. Poika ei itkenyt kertaakaan.
B-junioreiden treenit tosin jäivät tapauksen vuoksi väliin.
– Soitin Ilarille, että “sori en voi tulla treeneihin, olen babysitter.”
Epilogi
Lucianon kanssa jutustellessa kolme tuntia kului kuin siivillä ja ymmärrän hyvin, miksi monella on hänestä niin paljon hyvää sanottavaa. Luciano on elänyt hämmästyttävän kuuloisen elämän enkä voi kuin nostaa hattua sille rohkeudelle, mikä miehessä on ollut vuonna 1984, kun hän on jättänyt kotimaansa taakse tavoitellakseen unelmaansa jalkapallon parissa. Ja miten hienoja hetkiä hän on lahtelaisille tarjoillutkaan vuosien saatossa – niin pelikentällä kuin ravintola Mamma Mariassa!
Kävin tapaamassa Lucia toistamiseen, kun halusin tarkastella jutussa esiintyviä faktoja. Faktat tarkasteltuamme, hän kertoi tyttärensä vierailleen miehensä ja lapsensa kanssa vastikään Portugalissa. Luciano oli ottanut yhteyttä entiseen seuraansa Portimonenseen ja järjestänyt kolmikolle ainutlaatuisen kierroksen seuran tiloissa. Puhelimestaan Luciano kaivaa kuvia reissulta. Yhdessä kolmikko poseeraa edustusjoukkueen kanssa ja eräässä toisessa kuvassa tytär kannattelee seuran pukumiesten kanssa pelipaitaa, missä selkäpuolelle on kirjailtu numero yhdeksän ja nimi Luciano. Kaikesta näkee, että Luciano on onnistunut jättämään ikuisen jäljen FC Lahden lisäksi Portimonenseen.
Obrigado Luciano kaikesta tähän astisesta!
Teksti: Miko Heikkinen
